What happens in Vegas...

...stays in Vegas! Tässä tapauksessa ainakin kuvien kannalta näin tulee luultavasti käymään, sillä läppärimme on jo niin huonossa kunnossa, että kuvien lataaminen on suorastaan mahdotonta. Yritämme kovasti, mutta jo tietokoneen käynnistäminen kestää joka kerta 10-40 minuuttia. Siis silloin, kun laturi suostuu toimimaan ja akku suostuu imemään virtaa. Uuttakaan ei kannata ostaa, koska jenkkinäppäimistöstä ei juurikaan olisi hyötyä Suomessa. Blogin päivittäminen on nykyään siis todella hankalaa, mutta yritämme joka tapauksessa pitää teidät ajantasalla.

Olemme nyt viettäneet Las Vegasissa pari päivää leväten, syöden, juoden ja pelaillen. Kaupunki on huomattavasti suurempi kuin kuvittelin ja casinot ovat suorastaan massiivisia. Pelirintamalla olemme jopa hieman voitolla: suosikkipelimme "Deal or no deal" on ollut meille suosiollinen. Yövymme Stratosphere-nimisessä hotellissa, jonka torni on tuttu Las Vegasin skylinesta ja esimerkiksi CSI:n tunnarista. Tornin huipulla pääsee huimiin huvipuistolaitteisiin, joita ehkä kokeilemme tänään vappuaaton kunniaksi. Muita suunnitelmia tänään on kierrellä kuuluisia casinoita ja tietenkin hävitä kaikki rahat.

2009H1N1-flunssa on ollut tapetilla täällä varmasti enemmän kuin siellä koti-Suomessa. Flussaa ei enää kutsuta sikainfluessaksi, sillä sitä ei voi saada syömällä sianlihaa. Sikafarmarit ovat täällä päin maailmaa vaikeuksissa, sillä osa ihmisistä luulee, että tauti saattaa levitä sikaa syömällä. Nevadassa ilmeni juuri ensimmäinen tartunta ja Californiaan on julistettu "terveydellinen hätätila". Matkasuunnitelmamme ovat voimassa ainakin 10.5. asti, jolloin palautamme vuokra-automme takaisin Los Angelesiin. Sitä ennen kierrämme ainakin Grand Canoynilla ja San Franciscossa. Toukokuun kymmenes meidän olisi määrä lentää Meksikoon ja tavata ystäväni Helena ja hänen meksikolainen poikaystävänsä Daniel. Hellunkin matkasuunnitelmat ovat nyt vaarassa, joten saa nähdä kuinka käy. Tällä hetkellä Meksikossa suuri osa turistinähtävyyksistä ja koko Meksiko City on suljettu, joten jos tilanne jatkuu vielä viikonkin päästä samana, todennäköisesti emme ole menossa Meksikoon. Seuraamme tilannetta vielä tämän viikon ja teemme päätökset ensi viikolla.

Niin ja lopuksi: Erittäin hauskaa vappua kaikille!

Peru ja Titicaca

Olemme Californian Barstow:ssa ”route 66”-motellissa. Tämänkertaista blogitekstiä on kirjoiteltu jo useaan eri otteeseen eri paikoista, mutta mukanamme seuraava vanha tietokoneenrähjä alkaa olla jo siinä kunnossa, että julkaisu on hieman viivästynyt. Alla teksti muutaman päivän myöhässä:

Matkalla Cuscosta Punoon tapasimme reissun fiksuimman ”hellomisterin”. Hän nousi bussiin jo Juliacassa, noin 40 km ennen määränpäätä. Hän ehti jututtaa kaikkia matkustajia ja sai kaapattua mukaansa kahdeksan matkustajaa, meidät mukaanlukien, ennenkuin kukaan asemalla odottava ”avustaja” edes ehti nähdä bussia. Saimme vielä neuvoteltua matkan aikana hyvän diilin: kaksi yötä aamupaloineen ja Titicaca-järven saarikierros noin 40 euron yhteishintaan. Tinkiminen on kivaa! Joskus. Diili tosin meinasi muuttua huonommaksi uloskirjautumisen yhteydessä. Hintaan tulikin yht’äkkiä muutama lantti liikaa, koska olimme syöneet ”amerikkalaisen” aamupalan. Periaatteen takia kieltäydyimme maksamasta, sillä aiemmin meille oli ilmoitettu, että kaikki kuuluu hintaan. Raidan aavistuksesta viritimme ensimmäistä kertaa laukkuihimme köyhän miehen varashälyttimet (hius vetoketjussa). Aavistus osoittautui oikeaksi: joku oli availlut laukkujamme, mutta mitään ei puuttunut. Kovinkaan suuri yllätys ei ollut, että luvattua taksikyytiä bussiterminaaliin ei järjestynyt, vaan jouduimme maksamaan taksin itse. Poistuimme majatalosta kiukkuisina kerrottuamme omistajille mitä heistä ajattelimme.

Raidan flunssaa olemme hoitaneet tavallisesta poikkeavin menetelmin. Ensin Machupicchun kierros maanantaina ja tiistaina, yhdeksän tunnin bussimatka keskiviikkona ja Titicaca-järven kierros torstaina. Tuloksena 38 astetta kuumetta torstai-iltana. Oloa ei helpottanut lämpimästä jääkylmäksi kesken saippuoinnin muuttunut suihku. Lisäksi yöt ovat näillä korkeuksilla kylmiä. Kun vielä yhtälöön lisätään tiivisteiden totaalinen puuttuminen ja kellarin lailla kylmyyttä säilövät seinät, niin voitte kuvitella kuinka mukava paikka Peru on sairastaa. Päivitys: nyt on olo hyvä, enää pientä tukkoisuutta ja kurkkukipua havaittavissa.

Titicaca-järveen ja sen saariin tutustuimme kunnon turistikierroksen avulla. Meidät poimittiin majatalolta hieman ennen seitsemää aamulla. Siirryimme satamaan, jossa meitä tervehti joukko äänekkäitä mielenosoittajia. Kyseessä oli ilmeisesti turismin(!) vastainen mielenosoitus. Huutojoukkojen vuoksi veneemme poimi meidät kyytiin rantakivikosta, koska mielenosoittajat blokkasivat pääsyn satamalaiturille. Aloitimme Titicacan kierroksen Uros-heimon kelluvilta saarilta (las islas flotantes des Uros). Uros-heimo on asunut itserakentamillaan kelluvilla saarilla satoja vuosia. Saaret ovat oikeasti kelluvia ja heimolaiset ovat ne oikeasti itse tehneet. Uroslaiset tekevät saaret Titicacalla kasvavista kasveista. Kasvien juurakko on kelluvaa ja se muodostaa saarien pohjan. Juurakon päälle he kasaavat suuria olkia ja niiden päällä sitten tepastellaan. Myös heidän asumuksensa ja veneensä on tehty kyseisitä kasveista. Saimme myös maistaa miltä kyseinen kasvi maistuu: ei oikein millekään. Kaiken kaikkiaan vierailu kelluville saarille oli mielenkiintoinen, mutta samalla siitä jäi hieman näytelty tunne.

Vierailimme myös Taquilen saarella jossa asuu inkojen jälkeläisiä. Vanhat perinteet ja uskomukset ovat heillä vielä voimissaan. Esimerkiksi statussymboleina saaren miehet käyttävät erilaisia pipoja: sinkkumiehillä on päässään kirjava ja kärjestä valkoinen pipo, kun taas naimisissa olevat miehet pitävät päässään kokokirjavaa pipoa. Jo sanomattakin on selvää, että miesten pitää itse kutoa piponsa ja mitä hienompi pipo, sen taitavampi kutoja ja sitä paremmat mahdollisuudet päästä naimisiin. Sinkkumiehen pipossa on iso värikäs tupsu, joka kuvastaa elämän hauskuutta ja vapautta. Naimisissa olevan piposta kyseinen tupsu tietenkin puuttuu. Maisemat Taquilella olivat kauniita, tiet tehty kivistä ja talot savitiilistä. Mielenkiintoinen päivä ja samalla meidän viimeinen järjestetty turistikierros pitkään aikaan.

Bussimatka Punosta Limaan oli pitkä. 22 tunnin matkan aikana maisemat vaihtuvat vuoristojen ylängöistä rannikkoseudun kuun pintaa muistuttaviin karuihin kumpuihin ja siitä puhtaaksi aavikoksi. Tällä kertaa uni ei oikein tullut silmään ja nyt väsyttää. Se ei tosin haittaa, koska ensi yön vietämme lentokoneessa matkalla Los Angelesiin ja pieni väsymys on lennolla hyvä asia. (Päivitys: Lensimme osan matkaa myrkyssä, joten uni jäi hiukan vähemmälle. Raita taisi olla todella väsynyt, sillä nukkui ilman vaikeuksia koko lennon).

Yhteenveto Perusta: mielenkiintoinen maa täynnä mystiikkaa, mielenkiintoisia tarinoita, uskomuksia, vanhoja kulttuureja ja upeita maisemia. Mieleenpainuvin kokemus oli Machupicchun näkeminen ja kokeminen. Ihmiset ovat täälläkin ollet pääsääntöisesti mukavia. Monet pukeutuvat Perussa perinteisiin vaatteisiin, varsinkin naiset hattuineen ja hameineen ovat jääneet mieleen. Samoin paikallinen liikenne. Uskomatonta, mutta jotenkin kaaos vain toimii. Bussipysäkkejä täällä ei ole, vaan bussin tullen kättä heilauttamalla saa kyydin. Järjestäytyneen kaaoksen lisäksi liikennettä värittävät lukuisat eri taksifirmat ja lukemattomat vanhat kuplavolkkarit. Turismi on monessa paikassa tulonlähde numero yksi ja se välillä näkyi ”rahat pois kaikilta”-tyylisinä kierroksina. Monet perulaiset matkanjärjestäjät ovat varsinaisia ”järjestäjiä” ja useasti asiat eivät ollet niin kuin oli luvattu. Joka paikassa olemme nähneet erilaisia järjestäjiä juoksentelemassa sinne tänne erilaisten lippujen ja lappujen kanssa. Kaikkien turistikierrosten äidin näimme matkalla Machupicchulta takaisin Cuscoon. Täysi bussilastillinen amerikkalaisia turisteja oli pellolla poimimassa perunoita! Matkustaminen Perussa on ollut vaivatonta ja asiat ovat järjestyneet melkein ajallaan ja melkein niinkuin on luvattu.

Kohta jätämme hyvästit Etelä-Amerikalle sekä eteläiselle pallonpuoliskolle ja siirrymme syksystä kevääseen. Seuraavat kaksi viikkoa ajelemme ristiin rastiin Yhdysvaltain länsirannikkoa. USA:n jälkeen vietämme pari viikkoa Meksikossa, pari viikkoa Väli-Amerikassa ja pari viikkoa USA:n itärannikolla.

Lentoaikataulu on tällä hetkellä seuraava:
10.5.2009 Los Angeles – Puerto Vallarta, Meksiko
5.6.2009 Panama City – Miami
12.6.2009 Miami – New York City
17.6.2009 New York City – Helsinki

Seuraamme tilannetta sikainfluessan kannalta. Tauti vaikuttaa vakavalta, joten matkasuunnitelmien muutos saattaa olla edessä. Katsotaan rauhassa miten tapaus etenee ja tehdään päätökset sitten. Varasimme juuri kolme seuraavaa yötä Las Vegasissa, joten voi olla, että tulemme kotiin jo yllävänkin nopeasti tai sitten emme vielä pitkään aikaan. ;)

Silkkaa kauhua, vaikuttavia maisemia, upeita tunnelmia

Tie Machupicchuun on pitkä, mutkainen ja pelottava. Jos olisimme tämän tienneet, olisimme valinneet kulkuneuvoksi auton sijasta hiukan tyyriimmän junan. Maanantaimme oli täynnä silkkaa kauhua. Selkiytetään tätä vaikka mielikuvaharjoittelulla: kuvittele kuoppaisin ja kapein mahdollinen hiekkatie, aseta se jyrkän rotkon reunalle ja kuvittele istuvasi minibussin etupenkillä perulaisen noin minuutin välein haukottelevan kuskin kyydissä. Matkan varrella olevat maanvyöryt ja tien yli virtaavat vuoristopurot/-joet eivät auttaneet asiaa lainkaan. Kuskimme tilannenopeus ei aina ollut aivan hallussa: välillä suorilla ajettiin kolmeakymppiä, mutkiin kiihdytettiin ja jarru löytyi usein vasta viimehetkillä. Koko 15 hengen bussilasti oli ajoittain aivan kauhuissaan. Esimerkiksi takanamme istuvat italialaiset vetivät kesken kaiken hermosauhuja ja lauloivat rauhoittaakseen mieltänsä. Ainakin puolet ryhmästä hankki itselleen junaliput paluumatkaa varten välittömästi saavuttuamme Aguas Calientesiin. Itse kuuluimme siihen puolikkaaseen, jota ei olisi enää kirveelläkään saanut astumaan kyseiseen bussiin, kyseisellä kuskilla, kyseiselle kuolemaa uhmaavalle tielle. Mielestämme Machupicchu by car –niminen yritys pitäisi hyllyttää, sillä tuollaista tietä ei pitäisi kenenkään koskaan ajaa minkäännäköisellä autolla. Emme ole koskaan pelänneet yhtä paljon! Toki mukaan mahtui myös upeita vuoristomaisemia ja hyvää päällystettyä tietä.

Itse Machupicchu oli sanoinkuvailemattoman vaikuttava näky. Inkojen kadotettu kaupunki sijaitsee vajaa tuhat metriä korkeammalla kuin Aguas Calientes, jossa myös me yövyimme. Ylös pääsi joko jalan tai bussilla, valitsimme bussin, sillä olen ollut viime päivinä hiukan flunssainen. Ensimmäinen kuljetus lähti aamulla kello 5.30 ja kun saavuimme pysäkille kello 5.20, selvisi kuinka suosittu turistikohde Machupicchu onkaan. Mahduimme yhdeksänteen täysimittaiseen bussiin ja liikennöinti jatkui non-stoppina koko päivän. Ihastelimme Machupicchua monta tuntia eri näkökulmista ylhäältä ja alhaalta. Uskomaton paikka, uskomaton maisema, uskomaton tunnelma.

Junamatka takaisin Cuscoon oli oikeasti ihan miellyttävä. Tuhannen metrin suora pudotus vaihtui turvalliseen sunnuntaiajeluun laaksossa pitkin joen viertä. Nyt olemme jo Punossa Titicaca-järven rannalla 3800 metrin korkeudessa. Bussimatka tänne Cuscosta kesti vain 9 tuntia ja taittui pitkin Andien ylänköjä. Risteily Titicacalla siintää jo mielessä ja vierailemme ainakin kelluvilla Uros-heimon rakentamilla saarilla.

Kohti Inkojen maita

Pintaraapaisut Limaan ja Cuscoon on nyt tehty ja huomenna starttaamme kohti Machu Picchua. Limassa vietimme reilun vuorokauden. Sinä aikana näimme köyhyyttä, rikkautta ja kaaosta, jota liikenteeksi täällä kutsutaan. Liman kadut olivat täynnä toinen toistaan ränsistyneempiä autoja, takseja ja busseja. Matka Liman lentokentältä hostellille taittui melko rapistuneiden kaupungiosien läpi. Hostellimme taas sijaitsi Liman ”hienostoalueella” eli Mirafloresissa. Hostellimme oli mukava ja rauhallinen sekä omistajat Pedro ja Christian todella mukavia. Kun astelimme ovesta sisään, Pedro tervehti selvällä suomenkielellä: ”Moi.” Muutenkin vastaanotto oli mukava ja saimme kattavan esittelyn hostellista, Mirafloresista ja Limasta. Liman (tai ainakin Mirafloresin) rannikko oli hieno. Aivan rannassa meni tie, jonka jälkeen oli noin 50-100 metriä korkea jyrkänne ja sitten vasta kaupunki. Kävimme todella hienolla ostarilla, joka oli rakennettu aivan jyrkänteen reunalle kuin myös puistot, joita pitkin ostarille kävelimme. Liman yllä muuten leijui outo sumu, jota aluksi luulimme savusumuksi. Kävi ilmi, että puolet vuodesta Lima on ihan oikeassa sumussa, koska mereltä nouseva vesihöyry törmää vuoriin ja se jää leijumaan Liman rannikolle. Sen vuoksi kuvissakaan ei oikein erota taivasta merestä eikä sinistä näy.

Limasta siirryimme tänne Cuscoon kätevästi bussilla. Matka ei kestänyt kuin 22 tuntia. Linjurissa tarjoiltiin yksi lämmin ruoka ja aamupala kuin lentokoneessa konsanaan. Rinkatkin luovutettin tiskin yli bussifirman haltuun ja niihin kiinnitettiin tunnistelaput. 22 tunnin matkan aikana ainoat tauot olivat kuskinvaihtotaukoja sekä yksi 10 minuutin vessatauko jossain Andien kupeessa. Bussin reitti kiemurteli noin 30 kilometrin keskituntinopeudella todella mutkaisia vuoristoteitä pitkin upeiden maisemien saattelemana. Paikkamme olivat bussin toisessa kerroksessa ja välillä ei oikeasti näkynyt muuta kuin jyrkkä pudostus alas laaksoon. Eikä hirvittänyt, koska matkan aikana katselimme viisi elokuvaa. Kaikki luonnollisesti espanjaksi dubattuina. Onneksi leffoissa oli sentään tekstitys englanniksi.

Cuscoon saavuimme virkeinä kolmen aikaan iltapäivällä. Energia ei todellakaan olisi riittänyt majatalon etsimiseen ja onneksemme majatalon edustaja löysi meidät. Mukava ja hiljainen huone kustantaa meille noin 12 euroa sisältäen aamupalan ja ilmaisen nettiyhteyden sekä ”luonnollisesti” lämpimän ja tasapaineisen suihkun. Cuscossa olimme sopineet tapaavamme irlantilaisen ystävämme Rossin ja näin kävikin. Eilen perjantaina kävimme kolmistaan syömässä ja tänään lauantaina tapasimme myös Rossin matkakumppanit eli kaksi Steveniä. Olemme tulleet siihen tulokseen, että irkut ovat mukavaa porukkaa ja sen vuoksi he ovat myös levittäytyneet ympäri maailmaa baareja perustaen.

Cusco on ristiriitainen kaupunki. Toisaalla on ns. peruskuntoisia hökkeleitä, kun taas kaupungin keskusta on todella kiillotettu turistialue. Karuin näky oli lounastaessamme kultaisten kaarien ravintolassa. Sisäpuolella rikkaat perulaisperheet söivät Happy Mealejaan ja Big Macejään ja samalla ovien ulkopuolella vähemmän onnekkaat lapset yrittivät tienata ruokarahoja myymällä pieniä villanukkeja. Surullinen näky, mutta tosiasia monessa maassa. Kaikesta huolimatta Cuscon keskusaukio on todella kaunis paikka. Ja tarjolla on sitten jos jonkinmoista ponchoa, villapaitaa, inkahärpäkettä ja vaikka mitä. Koko aamupäivä meillä vierähti ihastellessa paikallisten käsitöitä artesaanimarketilla.

Nyt kun olemme totutelleet korkeaan ilmanalaan pari päivää, on aika aloittaa reippailu. Huomenna siirrymme autolla Aquas Calientes-nimiseen kylää, joka toimii ponnahduslautana Machu Picchulle. Aquas Calientesista kävelemme noin 8 kilometrin matkan ”Inkojen kadotettuun kaupunkiin” tiistaiaamunkoitteessa tavoitteena todistaa auringonnousu. Saapa nähdä, josko ihan Inkan aarteen reissultamme löitäisimme ;).

Recap for the Irish:

Been to Lima. Came to Cuzco by bus. Walked around. Met Ross. Had a nice meal. Went to the artisan market. Met Ross, Steven and Steven. Had a nice meal. Went to the Irish pub. Came to the conclusion that Irish people are nice (including you Ross) and that's why they have taken over the world. Thanks for the fun night. It was a pleasure. Hope to see you soon (midsummer 2010 perhaps). Enjoy the rest of your trip! =)

Santiago de Chile

Viimeiset viisi päivää Santiagossa ovat olleet melkoista tunteiden myllerrystä. Ensimmäiset pari päivää jouduimme nukkumaan kahdeksan hengen huoneissa keskellä äänekkäitä pääsiäisrientoja. Olimme jo valmiiksi väsyneitä kolmen pitkän lentomatkan ja Pääsiäissaarella kiusanneen peltikattoa raapineen ruusunoksan takia. Väsymys ei poistunut yön läpi jatkuneiden naapuribaarin karaokesessioden myötä, eikä asiaa niinkään auttaneet muutamat kovaääniset kuorsaajat naapuripedeissämme. Hostellimme oli täynnä innokkaita juhlijoita, joten nukkuminen oli lähes mahdotonta myös kokonaisvaltaisen älämölön takia. Voitte siis luultavasti kuvitella mielentilamme reissun rankimman viikon jälkeen. Aallonpohjalla on nyt käyty ja melko vahva matkapuutumus nähty. Tällä hetkellä maailma näyttää taas kirkkaalta, sillä edessä ovat kauan odotetut Peru ja USA:n länsirannikko.

Santiago de Chile on yllättänyt meidät ”eurooppalaisuudellaan”. Odotimme jotain muuta, mutta tuntuu kuin olisimme Espanjassa. Ihmiset ovat mukavia ja rentoja ja tunnelma kaupungilla on muutenkin leppoisa. Olemme jo muutamana päivänä istuskelleet paikallisten tavoin puistoissa ja aukioilla tekemättä mitään, vain aistien tunnelmaa. Kaupunkia olemme tutkineet ilman karttaa ja suunnitelmia, kävelemällä sinne minne nenä milloinkin näyttää. Santiago on täynnä pieniä baareja, kahviloita ja ruokapaikoja. Ruoka täällä on yksinkertaista, mutta hyvää ja maistuvaa. Olemme nauttineet erityisesti halvasta oluesta, empanadoista ja mehevistä hotdogeista. Hostellimme sijaitsee vilkkaan ravintolakadun varrella, joten joka ilta on löytynyt muovituoli, jolle istua.

Ensivaikutelmamme Chilestä on rento, iloinen ja leppoisa. Jopa kaduilla kulkevat koirat ottavat rennosti. Ne lyöttäytyvät usein ohi kulkevien ihmisten seuraan ja jatkavat matkaansa minne lienee. Kaikki tapaamamme chileläiset ovat olleet todella mukavia ja avuliaita. Taide eri muodoissaan tuntuu myös kuuluvan täällä asuvien elämään. Joka päivä olemme nähneet taiteen eri aloja harjoitettavan puistoissa, kaduilla, sisätiloissa, liikennevaloissa jne. On jonglööriä, nuorallakävelijää, saksofonistia, hämähäkkimiestä, runoilijaa, rummuttajaa ja kaikkea muuta maan ja taivaan välistä. Eniten innostuimme taitavista ilmeisesti perinteisistä chileläisistä rumpaleista. Vauhti ja rytmi oli melkoinen ja mukaan mahtui myös muutama tanssiaskel. Duettona tuohu näytti ja kuulosti kaksin verroin hienommalta. Mikollekin löytyi siis kesätyö Tampereen yöstä. :D Rumpalipari on vielä hakusessa, onko halukkaita? Vaatimuksena rytmitaju ja kyky pyöriä lujaa. :)




Huomenna aamulla lennämme Peruun. Kymmenen päivän aikana olisi tarkoitus vierailla sekä Machu Picchulla että Titicaca-järvellä ja tutustua inkakulttuurin saloihin. Bussimatkailun pitäisi tulla jälleen tutuksi, sillä välimatkat ovat pitkiä ja mutkaisia. Palaamme asiaan luultavasti parin päivän kuluttua Cuzcosta, joka sijaitsee Andeilla 3500 metrin korkeudessa Machu Picchun välittömässä läheisyydessä.

Hyvää Pääsiäistä!

Huhhuh! Pitkä viikko takana. Aivan aluksi haluan kuitenkin toivottaa kaikille hyvää Pääsiäistä ja kiittää tänne kantauneista pääsiäistoivotuksista: hyvää Pääsiäistä ja kiitos! Edellisen blogitekstin jälkeen on vettä virrannut Tonavassa niin paljon, ettei oikein tahdo edes muistaa, mitä kaikkea on tapahtunut. Viiteen päivään on mahtunut kolme pitkää lentoa, tullivirkailijoita, omena, unettomia öitä, paljon hienoja nähtävyyksiä, tuulta, tuiverrusta, hieman sadetta ja sopivasti aurinkoakin.

Aloitetaan. Astuimme siis koneeseen Aucklandissa maanantaina. Parin kuukauden autolla ajelun jälkeen ei olisi taas huvittanut istua montaa tuntia paikallaan. Lento meni kuitenkin ohi suhteellisen nopeasti. Kaikki oli hyvin. Olimme todella valmiita siirtymään lentokenttähotelliin lepäämään ja odottelemaan seuraavan aamun lentoa Pääsiäissaarelle. Passintarkastus sujui joutuisasti. Olimme jo tottuneet rajatarkastuksiin ja siihen, että kaikki hedelmät ja muu luonnosta tullut pitää ilmoittaa tai heittää roskiin. Australian ja Uuden-Seelannnin viranomaiset olivat olleet hyvin ystävällisiä, joten ajattelimme saman jatkuvan Chilessäkin. ”Unohdimme” ilmoittaa yhden omenan, kaksi passion-hedelmää ja yhden veriappelsiinin – omena Raidan repussa ja loput minulla. Minun reppuni menivät läpivalaisulaitteen läpi ilman minkäänlaisia huolia, mutta Raidan omenan tulliviranomaiset bongasivat.

Omena kaivettiin repusta ulos ja Raidalta kyseltiin, että miksi et tätä lappuun kirjoittanut. Tullisetä täytti kaavakkeita ja punnitsi omenan ja Raita pyydettiin toimistoon kuultavaksi. Meille kerrottiin, että luvassa olisi mahdollisesti sakot. No Raita meni koppiin keskustelemaan asiasta ja minä odottelin ulkopuolella. Hivenen kuumotti, sillä tiesin kantavani kolmea hedelmää, muutamaa maustepurkkia (mm. pippuria, suolaa, chiliä yms.), paria uusiseelantilaista puuesinettä ja mustaa rantahiekkaa. Kaikki kiellettyjä. Ympärilläni oli ainakin tusinan verran huumekoiria ja tuplasti tullivirkailijoita. Mieleen juolahti, että mitä jos reput tutkittaisiin uudelleen. Välillä vilkuilin koppiin sisälle, missä Raita yritti selvittää omenan kohtaloa ja seuraamuksia. Samalla alkoi tulla vielä allergisia oireita koirista. Näytin varmasti todella syylliseltä!

Aikaa vierähti noin vartin verran ja Raita tuli toimistosta ulos tullimiehen saattelemana ja meidän oli aika siirtyä pankkiautomaatille. Tarvitsimme käteistä sakkojen maksuun. Raita oli saanut 110 157 Chilen peson sakot omenan salakuljetusyrityksestä. Voitte kuvitella Raidan ajatukset, kun hänelle ojennettin lappu, jossa luki $110.157. Täällä nimittäin käytetään dollarin merkkiä pesojen edessä. Eikä tuo summakaan kovin pieneltä näytä. Euroissa noin 140 rahaa. Kallis omena siis. Ja kaiken lisäksi emme edes saaneet pitää omenaa eli syömättä jäi! Muistoksi omenaepisodista meille jäi muutama virallinen dokumentti, joista selviää mitä Raita yritti tuoda luvatta, missä se yritettiin tuoda, paljonko se painoi, Raidan selitys ja sakon määrä. Voihan omena!

Omenasta pääsimme toipumaan lentokentän Holiday Inn:iin. Tarkoitus oli levätä aikaeroväsymys pois ennen seuraavaa lentoa. Itse nukuin kuin tukki, mutta Raidalla oli vaikeuksia saada unta puolenyön jälkeen. Muuten hotellissa oli ihan kivaa. Kävimme kuntoilemassa, uimassa ja saunassa.

Aamulla siirryimme tien yli takaisin kentälle, tsekkauduimme lennolle ja palasimme takaisen hotelliin aamupalalle. Kätevää. Lento Pääsiäissaarelle meni mukavasti ja pilotti löysi Rapanuin ensiyrityksellä keskeltä merta. Nousimme koneesta ja meidät toivotti tervetulleeksi mukavan lämmin tuulenhenkäys ja vihreät kumpuilevat maisemat. Majoitusta emme olleet varanneet vaan luotimme siihen, että vastassa olisi muiden saarien tapaan kolonna majatalojen edustajia. Ja näin myös kävi. Valitsimme ilman suurempia pohtimisia ensimmäisen yösijan tarjoajan, joka sattui olemaan todella mukava pikkuinen chileläistäti. ”If juu laik, juu pei. If juu dount laik, ai pei juu”, hän vain totesi. Hän myös maksoi taksimme kentältä majatalolle.

Pääsiäissaari eli Isla de Pascua eli Rapa Nui on todella pieni pläntti maata todella suuressa meressä. Lähimmät asutetut maa-alueet ovat Chile 3700 kilometrin päässä, Tahiti 4000 km sekä Pitcairnin saari 2000km. Rapa Nuin pinta-ala on 163,6 neliökilometriä. Vertailun vuoksi Nokian pinta-ala: 347,77 km2 . Eli, jos Nokian asutettu alue olisi keskellä merta ja lähin manner olisi Afrikka ja toisessa suunnassa olisi jokin pieni saariryhmä, niin oltaisiin yhtä eristyneessä paikassa. Saarella on yksi ”kaupunki”, Hanga Roa, jossa asuu noin 3500 asukasta. Pääsiäissaarta ei luonnolta suojele mikään. Ei ole koralliriuttaa, joka blokkaisi mereltä tulevaa pauhua tai mitään, joka suojaisi tuulelta. Saari vain seisoo yksin keskellä merta. Ja meren pauhu. Se oli mahtava. Aallot löivät rantaan uskomattomalla voimalla kysymättä keneltääkään lupaa. Tuulen voima oli myös kova. Välillä tuulta vastaan pystyi nojaamaan.

Kuuluisaksi Pääsiäissaari on tullut moai-patsaistaan. Lähes kaikki Moait on kaiverrettu kivestä samassa paikassa eli Rano Rarakun tulivuorella. Yhden Moain kaivertamiseen kesti 5-6 miehen ryhmältä vuoden verran aikaa. Patsaiden siirtämiseen tarvittin reilu parisataa miestä. Tehdyistä noin 800 patsaasta pystyyn nostettiin vain noin neljännes ja loput sijaitsevat ”tehtaalla” tai matkalla rannikolle pystytettäväksi. Nykyään pystyssä on noin 50 Moai-patsasta.

”Päitä” menimme Rapa Nuille katselemaan ja ne nähdäksemme meidän piti kiertää koko saari. Siihen tarkoitukseen vuokrasimme keskiviikoksi Honda-merkkisen mönkijän, jolla huristelimme saaren ympäri. Arkeologisia paikkoja saarella oli todella paljon. Ihan jokaisella käymiseen ei aika riittänyt, joten pysähtelimme siellä täällä missä näytti hienolta ilman sen kummempia opastuksia. Hienoimmat paikat olivat Rano Raraku –tulivuoren rinteet ja Tongariki. Rano Rarakulla oli lukuisia valmiita ja keskeneräisiä päitä ja patsaita, pystyssä, vinossa ja kumollaan. Tongarikillä patsaita on pystyssä 15 kpl, joista suurin painaa 86 tonnia. Sanotaanko niin, että oli siinä päillä kokoa. Mönkijä vei meidät myös Anakenan rannalle, joka on oikeastaan ainoa hiekkaranta koko saarella. Ainoa ja todella upea.

Torstaille olimme ajatelleet sukeltamista, mutta sade vesitti ne ajatukset. Sadepäivä oli oikeastaan luojan lykky, koska saimme levätä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä emme nimittäin pystyneet juurikaan nukkumaan peltikaton ja sitä raapivan ruusunoksan tuottaman metelin vuoksi. Aamulla oksa sahattiin irti saimme lepäillä rauhassa. Illansuussa sateen tauottua teimme pienen kävelylenkin Hanga Roan kivisten rantojen vieressä. Hanga Roassa kävellessä tulee sellainen olo kuin omistaisi koiran. Joka kerta, kun kävelimme jonnekin, saimme seuraa. Torstaina Liisaksi Raidan nimeämä koira tallusteli muina koirina kanssamme liki koko tunnin lenkin. Välillä se jonnekin katosi, mutta aina se meidät sai kiinni. Liisa jopa jäi katselemaan kaunista auringonlaskua kansamme.

Perjantaina eli eilen sitten jätimme hyvästit Rapa Nuille ja mukavalle majatalon tädille. Lento takaisin Santiagoon oli reissun huonoin. Nyrpeä virkailija istutti meidät koneeseen peräkkäin, ruoka oli huonoa ja av-laitteet tökkivät. Pääsimme kuitenkin turvallisesti perille ja nyt vietämme muutaman päivän Chilen pääkaupunkia pällistellen. Tänään on väsyttänyt kiitos viimeöisen karaoke-maratonin. Itse emme laulaneet, mutta jouduimme kuuntelemaan naapuribaarista kuulunutta älämölöä koko yön. Olemmekin huilailleet hostellissa. Majoitumme nyt ensikertaa kahdeksan hengen huoneeseen, koska varaamamme kahden hengen huone oli mystisesti varattu jollekin muulle. Pari yötä nukumme kuuden muun kanssa ja sen jälkeen saamme siirtyä omaan rauhaan. Toivottavasti. Huomenna on jo ehkä virtaa lähteä kaupungille pyörimään. Ainakin Santiagon viinimessut kovasti kiinnostavat.