Riisiterasseilla Banauessa

Olemme saapuneet tanne Banueen ihmettelemaan vahan kuinka riisia oikein viljellaan. Taalla sataa ja on kylma. Olemme noin 1500 metrin korkeudessa ja sen kylla huomaa.

Manilassa kavimme vain hieman lansittymassa ja siella kaksi paivaa menikin ostareilla pyoriessa. Manila muuten ei tehnyt kumpaankaan meista kovin hyvaa vaikutusta. Iso, meluisa, likainen, saasteinen suurkaupunki.

Tanne Banaueen saavuimme aamun sarastaessa yobussilla. Epamukava yo kaiken kaikkiaan, mutta eipahan tarvinnut maksaa majoituksesta erikseen. Aikamoinen katiska bussimme oli.

Nettiyhteydet taalla jumalan selan takana ovat vahan mita ovat, joten seuraava kunnon paivitys tullee vasta Macaosta, jonne lennamme 3. Joulukuuta tai mahdollisesti vasta Tokiosta, jossa yhteydet ovat taas kunnossa. Tokioon lennamme 5.12.2008.

Naihin tunnelmiin, taalta tahan.

Hoitoa keholle ja mielelle

Nyt on kyllä jo ihan pakko hiukan hehkuttaa hintatasoa! Sairastelun jälkeen päätimme hemmotella itseämme ja buukkasimme hotellistamme hoitopaketin. Paketti alkoi herätyksellä ja aamiaisella vuoteessa (patonkia, marmeladia, pekonia, paistettuja munia, tuoretta appelsiini-mangomehua). Aamiaisen jälkeen siirryimme jalkahoitoon, höyrykylpyyn ja kokovartalokuorintaan. Sen jälkeen vuorossa oli kolmen ruokalajin lounas ja pieni lepohetki. Päivä jatkui kasvohoidolla hoitolassa. Kaiken tämän päälle tuli vielä tunnin mittainen kokovartalohieronta ulkoilmassa ja rentoutuminen oli melko täydellinen. Huoneeseen palattuamme meitä odotti vielä herkullinen hedelmäkori. Tietenkin pakettiin sisältyy yöpyminen luksushuoneessa. Aaah.... Ja paljonko tämä kaikki maksoi? 64 euroa. Kyllä, koko paketti. Molemmilta! Ei siis 64 euroa per hlö, vaan 64 euroa kaikki yhteensä. Että sellaista. Voin kertoa, että oli hintansa väärtti. Tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

On hauska huomata, että meillä irtoaa aina parhaat naurut Mikon kokoon liittyvistä asioista. Tänään meinasin kuolla nauruun, kun odottelin jalkakylvyn jälkeen vuoroani hyörykaappiin. Mikko meni ensin ja hetken kaapissa oltuaan sanoi:”tästä pitäis ehkä kyllä jo saada kuva”. Menin sitten katsomaan mitä siellä tapahtuu ja tipahdin saman tien! :D Kuvaamisestakaan ei meinannut tulla mitään, kun kamera heilui hekotuksen tahdissa. Kyllähän Mikko sinne sisälle mahtui... juuri ja juuri. Hepulia ei myöskään yhtään hillinnyt ”kaapin” 1980-luvun avaruusseikkailutyylinen design. Kuva taitaa taas kertoa hieman enemmän kuin muutama sana... :D

Turistisesonki täällä ei tosiaankaan ole vielä alkanut. Tänään olemme olleet hotellin ainoat asiakkaat. Eilen täällä oli meidän lisäksi viisi muuta asiakasta. Henkilökuntaa pyörii silti eri tehtävissä kymmenkunta. On respantyttö, tarjoilija, kokki, autonkuljettaja, jonkin sortin manageri, kaksi hoitolantätiä, pari yleispoikaa ja siivooja. Työajat ovat meissä (Suomen tiukkaan työlainsädäntöön tottuneissa) herättäneet ihmetystä. Olemme asuneet tässä hotellissa nyt kolme päivää ja työvuorot eivät ole vaihtuneet lainkaan! Toisin sanottuna meitä on palvellut sama tarjoilija ja sama respantyttö joka päivä aamuin illoin. Myös El Nidossa oli havaittavissa sama kaava. Lounaspöydässä tänään mietimme kuinka meidän 64 eurosta riittää kaikille heille palkkaa vielä kulujen jälkeen. Hiukan tuli jo huono omatunto, mutta toisaalta he olisivat varmaankin olleet täällä joka tapauksessa oli asiakkaita tai ei.

Eilisestä vielä sen verran, että olimme jo niin hyvässä kunnossa, että jaksoimme lähteä maanalaiselle joelle parin tunnin ajomatkan päähän Sabangiin. Joki/luola oli melkoinen turistirysä, mutta silti hieno ja erilainen. Joki ulottuu yli 8 kilometriä vuoren sisään, me kävimme 10 hengen kanootilla 1,5 kilometrissä. Jokaisessa kanootissa on valo, koska sisällä on pilkkopimeää. Luola on korkeimmillaan 65 m, suurimmaksi osaksi kuitenkin noin pari-kolme metriä veden pinnasta. Vuoren sisällä on muun muassa mahtava, aivan kirkon oloinen kohta kaikenlaisine kivimuodostumineen, jotka muistuttavat esimerkiksi neitsyt mariaa ja jeesusta. Pimeyden vuoksi kuvia oli hieman hankala ottaa, joten on tyytyminen mielikuvitukseen. Kaiken kaikkiaan maanalainen joki oli upea paikka, vaikka jouduimmekin ensimmäistä kertaa jonottamaan oikein kunnolla.

Nyt olemme levänneet kunnolla, joten voimme lähteä huomiselle Manilan lennolle hyvillä mielin. Matka siis jatkuu huomenna Manilaan, jossa vietämme pari päivää. Sen jälkeen suuntaamme Filippiinien pohjoisosaan Banauen riisiterasseille, jossa pitäisi olla melko hienot näkymät tähän aikaan vuodesta. Kolmas joulukuuta lennämme sitten takaisin Macaoon, josta jatkamme matkaamme Tokioon pari päivää myöhemmin.

Kunto kohenee!

Rakkaat lukijat! Olo paranee. Kuume on kadonnut, maha tosin hieman vaivaa. Raitakin sairasti hieman samaa tautia, mutta ei kuumeillut melkein ollenkaan. Minulla tosiaan kuume oli pari päivää yli 39:n ja olo sen mukainen. Nyt pystyy jo syömään ja ruokakin pysyy sisällä hyvin. Turistiripuli eli delhibelly on siis nyt koettu. Samalla puseroon hiipi myös pieni koti-ikävä, mutta se(kin) kuulunee asiaan.

Päätimme huomenna lähteä maanalaiselle joelle. Vaihdoimme myös majapaikkaa hieman parempaan, koska puhtaassa hotellissa on kivempi parannella vointia kuin hikisessä hippihostellissa. Mutta kaiken kaikkiaan vointi paranee ja maailma kirkastuu!

Mahatautia, kuumeilua ja matkustusta

Mikko on kuumeessa. Vessassakin se on joutunut muutaman kerran juoksemaan. Eilen käytiin lääkärissä poissulkemassa malaria ja dengue, kun kuume nousi melkein 40 asteeseen. Lääkärikäynti oli uskomattoman tehokas: alle tunnin sisällä saapumisesta poistuimme antibioottikuuri kourassa. Muutenkin asiointi oli helppoa: lääkäri ja hoitajat puhuivat hyvää englantia. Kaikki kyltitkin ovat täällä muuten joka puolella englanniksi ja suuri osa ihmisistä puhuu englantia hyvin. Pienet lapsetkin huutelevat kadulla ”Hello, what’s your name”. Asiaan: lääkärin diagnoosi oli korkeat tulehdusarvot eli perinteinen turistiripuli. Mikko on aika heikkona, joten pysytellään nyt paikoillamme jonkin aikaa. Ollaan nyt Puerto Princesassa, Palawanin pääkaupungissa. Alueella asuu noin 210.000 asukasta ja tämä fakta on tarkistettu. ;) Meillä on lento takaisin Manilaan perjantaina 28.11. Tarkoitus olisi käydä vielä päiväreissulla Sabangin maanalaisella joella, mutta katsotaan miten käy. Onhan tässä vielä muutama päivä aikaa.

Eilinen matka tänne meni omasta mielestäni melko kivuttomasti, mutta 39 asteen kuumessa matkustaneelle 193 senttiselle Mikolle se ei kuulemma ollut mikään kovin miellyttävä kokemus. Kuski ajoi niin kauheaa vauhtia (suhteessa tien kuntoon), että katsoin parhaaksi syventyä Madventures-kirjaan. Mikolla oli kuulemma jälleen kerran hyötyä armeijassa opituista taidoista: nukkumisesta istualleen polvet suussa. Pikkubussissa meitä oli tällä kertaa 12 henkeä ja tavarat oli köytetty katolle. Oli suoranainen ihme, että renkaita ei mennyt puhki. Tapasimme bussissa saksalaisen pariskunnan, jolla oli mennyt samaan matkaan viikko sitten yli kaksitoista tuntia. Heiltä oli puhjennut kolme rengasta. Kuulemma viimeinen vaihtorengas oli liian iso ja pultit lentelivät, joten kuski joutui irrottamaan kaikista muista rengaista yhden pultin, jotta sai viimeisen renkaan kiinnitettyä. Meillä kävi siis hyvä tuuri ja päästiin perille kuudessa tunnissa. Matkaa oli noin 250 km.

Viimeisenä päivänä El Nidossa käytiin viidakossa vaeltamassa ja vesiputouksilla uimassa. Käytiin myös viemässä Elisonille valokuvia ja juotiin kahvit siinä kärpästen keskellä. Täällä on muuten tarjolla vain melko pahaa pikakahvia. Itse olen juonut teetä, joka on oikein hyvää. Ruuat El Nidon ravintoloissa tehtiin aina tuoreeltaan; raaka-aineet haettiin lähikaupasta vasta tilauksen jälkeen. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. :) Viimeisen viikon aikana elämämme rytmittyi auringon ja sähkön mukaan. Sähköt olivat poikki joka päivä klo 6-12 ja 16-18. Meidän huoneessa asuva Gekko muuten ilmoitti aina aamulla, koska sähköt katkaistaan. :) Täällä on sähköt päällä koko ajan (kai, juuri äsken napsahti poikki... no nyt meni taas päälle), joten blogin kirjoittaminen ja kuvien lataaminenkin pitäisi olla helpompaa. Uudet kuvat on nyt myös lisätty Flickriin, joten nyt ollaan vihdoin ajan tasalla. Kuvia pääset katsomaan sivun oikeassa ylälaidassa olevasta linkistä. Lisäilemme sinne jatkossa kuvia reissun varrelta.

Mikolla laski juuri kuume ensimmäistä kertaa alle 39. Aamupalakin on pysynyt sisällä. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa. Itse lähden nyt hakemaan vettä niin paljon kuin jaksan kantaa. Täytyy sekoitella rehydration-juomaa Madventuresin ja tartuntatautiliiton oppaan mukaan. Eiköhän tästä selvitä. Huomenna päivitellään tilannetta.

Elämyksiä, elämyksiä...

Eilinen oli paras päivä tähän asti! Tapahtumarikas päivä. Olimme buukanneet oppaan aamulle kello 8 ja tarkoitus oli lähteä vaeltamaan viereiselle kalliolle, josta näkee El Nidon lintuperspektiivistä. Opas kyseli edellisenä iltana onko meillä kunnon kenkiä mukana ja olemmeko aiemmin kiivenneet millekään mäelle. Vastasimme myöntävästi; onhan sitä kaikenlaisia mäkiä tullut kivuttua. Reissu oli ”advisable for good hikers only” ja luonnollisesti ajattelimme olevamme keskimääräistä parempia tai ainakin ihan hyviä vaeltajia. No, ilmeisesti ”hiker” tarkoittaa täällä vuorikiipeilijää, sillä siitä touhusta oli kyllä vaellus kaukana! :D Koko matka oli liuskekivikkoa, polkua oli ehkä yhteensä 50 metriä. Aloitimme hiukan pienemmillä kivikoilla ja jossakin vaiheessa kiipesimme 85 asteen seinämää ylös. Onneksi luonnossa oli paljon käden- ja jalansijoja, joten kiipeäminen oli helpompaa kuin voisi kuvitella. Matka oli silti todella haastava ja jossain vaiheessa hiukan hirvitti, että kuinka tästä selvitään. Selvittiin ja näkymät olivat sen arvoiset! Opas kulki koko 3 tunnin matkan varvassandaaleilla... luonnollisesti!

Jo ennen ”vaellusta” paikallinen turistiopasmies oli huudellut Mikolle pitävänsä tämän NYPD-paidasta. ”It’s too small for you, looks better on me!”. Palatessamme takaisin kiipeilyreissulta mies oli hakenut firmansa S-kokoa olevan paidan tilalle ja halusi vaihtaa sen Mikon hiestä läpimärkään paitaan. Hieman ihmeissään olivat, kun Mikko sitten oikeasti vaihtoi paidan. Ilmeisesti tykkäsi oikeasti paidasta, sillä tänään tapasimme hänet Mikon paita yllään. Toivottavasti oli kuitenkin pessyt sen ennen käyttöä... Mikko kävi muuten eilen (ja tänään) pelaamassa koripalloa paikallisten kanssa. Luultavasti menee huomennakin, joten siitä lisää myöhemmin.

Illalla sitten pääsimme tutustumaan paikalliseen elämään, kun kiipeilyoppaamme Jon halusi viedä meidät katsomaan kaverinsa neljä päivää vanhaa vauvaa, ostamaan kookosviiniä ja katsomaan auringonlaskua läheiseen ”Corong Corong”-kylään. Vauva oli pieni ja suloinen. Hieman availi silmiään ja katseli meitä. Koko nuori perhe asui perinteisessä bambumajassa toisen perheen kanssa. He olivat muuttaneet isompaan asuntoon, jotta vauvalla olisi paremmat oltavat. Heidän huoneensa oli suurinpiirtein 2m x 3m kokoinen. Takapihalla oli iso sika köytettynä palmuun (useilla takapihoilla on sikoja ja kanoja). Heidän kotinsa lattia oli paalujen varassa ja tehty bambuista, jotka oli ladottu vierekkäin tuuletusrakoineen. Pelkäsimme molemmat, että Mikko tippuu lattian läpi. Onneksi lattia kuitenkin kesti. Koko perhe oli todella mukava ja kutsui meidät kotiinsa ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja. Aivan mahtavaa.

Jatkoimme Jonin kanssa matkaa ja satuimme paikalle kukkotappeluareenalle juuri vedonlyöntiaikaan. Kukkotappelu oli aika karmivaa katsottavaa. Kukoille teipattiin pienet terävät veitset toiseen jalkaan ennen ottelun alkua. Kukkoja härnättiin ja sitten ne usutettiin tappelemaan toisiaan vastaan. Paikalliset miehet huusivat ja nauroivat innoissaan. Aikamoinen kulttuurishokki meille molemmille. Kohteliaisuudesta emme kehdanneet poiskaan lähteä. Onneksi ei tarvinnut katsoa kuin yksi ottelu, joka oli melko nopeasti ohi.

Kookosviinin haku oli hiukan erilainen kuin kuvittelimme. Höppänä täti myi meille kaksi puolentoista litran kokispulloa, jotka oli täytetty vaalealla litkulla.”Viini” osoittautui myöhemmin vanhentuneeksi (se oli kerätty aamulla ja haimme sen vasta iltapäivällä), joten haistoimme ja maistoimme, mutta emme juoneet sen enempää. Jon ja tuore isä kertoivat, että meidän ei kannata juoda tai menee maha sekaisin. Baarissa soittaneen bändin soittajille meidän kookosviini tosin maistui. Tänään lounasaikaan rumpali kyllä näytti hieman huonovointiselta.

Auringonlasku oli mahtava – aivan kuin maalaus!

Sitten perinteiseen filippiiniläiseen herkkuun eli balutiin: 16 päivää hautuneeseen keitettyyn ankanmunaan... ”Baluuuuuuut!” huutavat paikalliset lapset alkuillasta myydäkseen munia ja ansaitakseen viikkorahaa. Paikalliset syövät kuulemma kuusikin munaa illassa. Sisältö on jokseenkin mielenkiintoinen osittain kehittynyt ankka. Balutista kuuluu ensin juoda mehu, sen jälkeen kuoria muna kokonaan ja ei muuta kuin naminami. Oma munani oli (onneksi) pilaantunut, joten syötiin Mikon kanssa yksi muna puoliksi. Maku oli ihan hyvä, mutta koostumus ei niinkään. Alla olevan videon kuvanlaatu ei ole paras mahdollinen (kännykällä otettu), mutta välittää tunnelmia... BALUUUUT!

Elämää El Nidossa

Olemme nyt tutustuneet El Nidon elämään hieman enemmän. Vyöllä on myös yksi päivä lisää island hoppingia eli saarihyppelyä. Viimeisenä eli kolmantena island hopping –päivänä Elison ja Max (eli ”hassu pipo-ukkeli”) johdattivat meidät saariston uloimpiin kolkkiin. Kolmannella kierroksella mukana oli myös Sveitsiläinen Stefan naapurihuoneesta. Kolmannen saarihyppelypäivän parasta antia olivat täydellinen (tosin hieman liiankin aurinkoinen) sää, kauniit korallit, KILPIKONNA sekä secret beach. Ja kun sanoin ”secret” todella tarkoitan sitä. Salaiselle rannalle piti uida sisään pienestä aukosta kalliossa. Oli mahtavaa jättää jalanjälkensä ensimmäisenä hiekkaan koko päivänä – vain pikkuinen apina oli ehtinyt ensin.

Elisonilla on neljä lasta. Teini-ikäinen tytär, kymmenen ja kahdeksan vuotiaat pojat sekä nelikuinen vauva. Elisonin vene on nimeltään ”Triple-E”, joka on nimetty kolmen vanhimman lapsen etunimen ensimmäisen kirjaimen mukaan. Luonnollisesti nelikuinen on nimeltään ”Triple-E”, veneen mukaan. ” Hassusta pipo-ukkelista” eli Maxista ei ole sen kummemin tietoa muuta kuin se, että hän on 50-vuotias. Elison on asunut El Nidossa 16 vuotta, josta kymmenen vuotta hän on toiminut island hopping –yrittäjänä. Hän on joskus pelannut koripalloa, mutta nyt omien sanojensa mukaan ei enää ehdi. ”I do island hopping”, hän totesi. Jonkunhan nekin hommat on tehtävä =)

Raita tuossa edellisessä jutussa mainitsi, että El Nidossa asuu noin 200 ihmistä. Hieman asiaa tutkittuamme huomasimme, että ensiarviot kylän koosta menivät hiukkasen pieleen. Täällä asuu n. 30000 asukasta, tosin noin neliökilometrin kokoisella ”keskusta-alueella” vain 5500. Keskimäärin yhdessä huushollissa asuu 5 henkilöä ja rehellisesti sanottuna se tuntuu paljolta. Niin pieniä paikalliset asumukset ovat. Tilaa koko El Nidon alueella tosin on, yhteensä 450 neliökilometriä.

Paikallinen elämänmeno jaksaa ihastuttaa päivästä toiseen. Kaikki ovat iloisia, etenkin lapset. He leikkivät rannoilla, pihoilla ja kaduilla ilman huolen häivää iso hymy naamalla. Kaikki tervehtivät vastaan tullessa tietenkin hymyn kera. Ja edelleenkin keräämme katseita jokaiselta vastaantulijalta.

Tässä vaiheessa on pakko mainita ruoka. Se on halpaa ja hyvää. Paikallinen Adobo-kastike/marinadi on taivaallista. Tosin ympäristölläkin saattaa olla vaikutusta ruoan maistuvuuteen. Myös Elison grilliherkut ansaitsevat toisen maininnan. Kolmantena päivän vuorossa oli jälleen kalaa. Tonnikalan söivät Elison ja Max ja me muut saimme nauttia vaalealihaisesta sarviotsaisesta kalasta. Liha muistutti hieman pangasius-kalan lihaa (jota on muuten tarjolla hyvin varustetuissa pakastealtaissa). Herkullinen soijapohjainen soosi sopi taas kuin nenä päähän.

Huomenna on luvassa mielenkiintoinen päivä. Aamulla lähdemme leikkimään vuoren valloitusta eli kiipeämme kaupungin laudalla sijaitsevan nyppylän laelle ihailemaan maisemia ylhäältä. Iltapäivällä menen mittaamaan paikallisten koripallopelien tason. Keskustassa on betonilattialla varustettu katettu kenttä. Kaiken tämän kruunaa illaksi saamamme kutsu maistelemaan kookosviiniä, mitä se sitten ikinä lieneekin. Kuulemma hyvää ja halpaa. Aiomme myös tutustua paikalliseen ”herkkuun” eli balotiin, joka on keitetty, 16 päivää haudottu ankanmuna. Hivenen karun näköinen, mutta kuulemma todella hyvää. Saa nähdä.

Suunnitelmissa on tällä viikolla matkustaa Puerto Princesaan eli Palawanin pääkaupunkiin. Matkapäivä ei ole ihan vielä selvillä. Matkan taitamme joko bussilla tai veneellä riippuen siitä onko veneitä tarjolla. Joka tapauksessa mielenkiintoinen reissu luvassa. Ja muuten, lisää kuvia latautuu tätä kirjottaessa Flickriin eli niitäkin pitäisi siellä jo joitain olla. Osoite on: www.flickr.com/photos/mikkojaraita/. Linkki ilmestyy tuohon oikealla olevaan palkkiin heti kun tekniikkapuoli meistä sen sinne laittaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, täältä tällä kertaa tähän.

Huomenna lisää!

Huomenna saadaan vihdoin (toivottavasti) enemmän kuvia nettiin. Arviot El Nidon asukasmäärästä menivät hieman pieleen, joten tutkimme kylää ja sen ihmisiä huomenna tarkemmin.

El Nido – käsittämättömän kaunista

Tämän tekstin kirjoittaminen ei tule olemaan helppoa. Kuinka pukea sanoiksi kahden päivän aivan käsittämättömät maisemat? Mitä kertoa El Nidon pienen kylän mukavista, aina hymyilevistä asukkaista? Yritetään.

Täällä on aivan mahtavaa. Kaksi päivää olemme viettäneet veneilemässä Elison –nimisen hauskan miehen kanssa. Ensimmäisenä aamuna majapaikkaa etsiessämme Elison bongasi meidät rannalta ja tuli juttelemaan mukavia. Hän tarjoutui viemään meidät saarikierroksille lähiympäristöön. Mikko neuvotteli myöhemmin päivällä meille hyvän hinnan kolmen päivän paketista, josta kaksi päivää on nyt siis takana. Yhdellä sanalla sanottuna: upeaa! Täysin erilaista mitä koskaan ennen missään. Olemme uineet turkoosissa laguunissa, johon pääsi vain pienen reiän kautta, nähneet jylhiä kallioita, jotka nousevat suoraan merestä, snorklailleet luolassa, snorklailleet rannoilla ja kävelleet pitkin meren molemmin puolin reunustamaa valkaeaa hiekkasärkkää. Kuka tietää mitä huomenna teemme.

Saarikierroksia järjestäviä venekuntia täällä on monia. Olemme olleet erittäin tyytyväisiä Elisoniin, sillä hänellä on pieni perinteinen vene, jolla hän on kuskannut vain meitä. Lähdemme retkille aina vähän ennen muita, jotta olemme ensimmäisiä kaikissa paikoissa. Tänäänkin noin puoli tuntia perässämme kulki 12 henkeä kuskaava vene. Voisin kuvitella heidän elämyksensä olevan hieman erilainen ”autiolle” rannalle saavuttaessa. Elison ja hänen yhtiökumppaninsa hassu pipo-ukkeli ovat valmistaneet meille molempina päivinä aivan loistavan lounaan: tuoretta tonnikalaa grillattuna, soija-sipulikastiketta, salaattia ja riisiä. Huomenna saamme ilmeisesti jotain muuta. Odotamme innolla. Maisemia en osaa sen kummemmin kuvailla. Antaa kuvien taas puhua puolestaan. Yritämme saada enemmän kuvia näkyville ylihuomenna. Kuvat todellakin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

El Nidon kylä... rento, ystävällinen, minimaalisen pieni, hymyilevä, alkukantainen. Miten sitä nyt kuvailisi? Kylä sijaitsee suojaisessa poukamassa meren rannalla korkeiden kallioiden katveessa. Turisteja näkee silloin tällöin, venereissuilla toki enemmän. Kenenkään en ole täällä vielä aurinkoa nähnyt ottavan rannalla. Miltei kaikki turistit ovat päivisin merellä. Jos pitäisi arvioida sanoisin, että täällä on yhteensä noin 30 turistia. Paikallisia ehkä 200. Kukaan ei tule tyrkyttämään missään mitään ja paikalliset näyttävät suhtautuvan meihin mukavasti. Mitä nyt kaikki lapset kääntyvät ihmeissään katsomaan meitä... johtuukohan siitä, että olemme niin valkoisia... tai no tämän päivän jälkeen aika punaisia. :D Täytyy suojautua huomenna kunnolla.

Kirjoitan tätä tekstiä huoneemme patiolla noin neljän metrin päässä merestä. On pimeää, ilma on kostea ja lämpötila noin 30 astetta. Gekko huutelee katossa. Kello on puoli kaksitoista. Huomenna on lähtö kahdeksalta aamulla, joten parempi mennä nukkumaan. Kirjotellaan lisää tunnelmia parin päivän sisään.

300 kilometriä - 6,5 tuntia

Paratiisi saavutettu!! Ja voin kertoa – se ei ollut helppoa! Jos paratiisiin haluaa päästä, sinne pitää todella haluta. Raita jo edellisessä tarinassa valotti matkaa Manilaan (ollaan siis Filippiineillä, kun ei ole vielä tullut mainittua). Raita myös elätteli toiveita levosta. Kaunis ajatus.

Aamumme alkoi suhteellisen aikaisella herätyksellä eli kello 5:30. Siitä sitten kamat kantoon ja taksilla lentokentälle. Lento oli leppoisa ja rento. Musiikki soi koneessa kun astuimme sisään ja Cebu Pacificilla on tapana järjestää erilaisia kilpailuja lennoillaan. Hauska lisä muuten tylsiin matkoihin. Saavuimme Puerto Princesaan vartin verran aikataulua edellä. Puerton lentokenttä oli mielenkiintoinen. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Edelleen pähkäilimme, että pitäisikö jäädä Puertoon pariksi päiväksi vai lähteä El Nidoon heti. Paikallinen kolmipyörämopotaksikuski suositteli El Nidoon lähtemistä, koska Puertossa ei hänen mukaansa ole mitään nähtävää ja sääkin on ollut huono ”kaupungin” yllä olevan taifuunin vuoksi. Tänne El Nidoon, missä siis nyt olemme, on mahdollista käytännössä tulla vain tietä pitkin. Siihen vaihtoehtoja on kaksi: paikallinen bussi tai auton ja kuskin vuokraus. Bussimatka kestää 10-12 tuntia ja bussi on rakennettu paikallisia (lue: ei Mikkoa tai ketään yli 175 cm) varten. Valitsimme auton vuokrauksen(sis. kuski). Mukava yhteensattuma oli, että kolmipyörämopotaksikuskimme sattui omistamaan firman, joka tarjoaa ko. palvelua. ;)

Meille kerrottiin, että matka kestäisi 5-6 tuntia, koska tiet ovat huonoja. Ensimmäisen tunnin ihmettelimme, että eiväthän nämä tiet nyt niin huonoja. Voi kuinka väärässä oltiinkaan! Sadan kilometrin jälkeen tie muuttui hiekka-/mutatieksi – kaiken lisäksi puolivälissä alkoi sataa, joten muta lensi. Kuski huuteli välillä, että: ”only three hours anymore.” Kuski oli muuten mukava heppu.

Kaiken kaikkiaan todella pomppuinen kyyti, mutta maisemat aivan fantastisia. Kun pääsimme perille ajattelimme, että mihinkähän periferiaan ollaan tultu. Tien varrella oli muutama kyläpahanen ja aina silloin tällöin hökkeli siellä täällä. Hökkeleiden pihoissa kilit juoksentelivat ja kukot kiekuivat. Välillä vastaan tuli paikallisia vesipuhveleilla ratsastaen. Vesipuhveleiden parhaita kavereita ovat muuten pitkäjalkaiset, valkoiset linnut, joita oli aina yksi tai kaksi per puhveli. Se mikä näin (entisenä) koripalloilijana pisti silmään oli, että joka ikisessä kylässä (voiko kolme hökkeliä olla kylä?) oli vähintään yksi ränsistynyt koriteline.

Illalla vielä mietitytti, että olikohan tämä nyt kaiken tämän vaivan (ja rahan) arvoista. Missään ei näkynyt valoja, eikä sen puoleen muita kuin paikallisia. Aamu laittoi kaiken uuteen perspektiiviin. Maisemia ei pysty sanoin kuvailemaan, toivottavasti kuvista saa edes pienen käsityksen.

Melko rankkaa... elämä on. ;)

Tämän päivän saldo: viisi leimaa passiin, kolme maata, tunnin lauttamatka, kahden tunnin lento, kolmen tunnin bussimatka sekä pari taksi- ja kävelyreissua päälle. Matkustuspäivä siis. Nyt ollaan Manilassa ”hieman” tilavammassa hotellissa kuin edellinen, nukutaan yö ja aamulla lähdetään kohti Palawanin saarta reilun tunnin lennolla. Siellä katsotaan mitä tehdään: pidetäänkö huomenna vielä matkustuspäivä (suoraan paratiisiin El Nidoon) vai jäädänkö pääkaupunkiin Puerto Princesaan pariksi päiväksi? Huomenna joka tapauksessa luvassa lepoa. Aah...

Päätettiin muuten tästä lähin sooloilla. :) Aiemmat tekstit kirjoitettiin yhdessä, mutta se ei ollut ihan kaikkein kätevintä. Jostain kumman syystä. :D Tästä lähin voitte siis lueskella jomman kumman mietteitä (siis ihan omia mietteitä) yksi kerrallaan. Nyt vauhdissa Raita, alta voit aina tarkistaa kumman ajatuksia luet.

Huomiseen. Ehkä.

Kiinan rajalla

Tänään laitoimme kellon herättämään aikaisin aamulla, jotta saisimme mahdollisimman paljon hyötyä edellisenä päivänä hankituista 24 tunnin junalipuista. Kello pirahti soimaan puoli kahdeksalta ja jo kello 11 nousimme virkeinä. (Aikaero?) Päätimme suunnata perinteisten nähtävyyksien sijaan tutkimaan manner-Kiinan rajalle asti kulkevaa metrolinjaa. Halusimme nähdä Hong Kongia turistialueiden ulkopuolella.

Kaunis ajatus oli, että ajetaan päätepysäkille saakka, jotta voidaan nousta pinnalle ja nähdä Kiinaan. :D Noin puolen tunnin junamatkan jälkeen nousimmekin linjan päättärillä junasta ja yritimme kävellä muina miehinä aseman porteista ulos. Lippu ei toiminut. Syystä. Olisimme epähuomiossa ilmeisesti astelleet manner-Kiinan puolelle. ”Kiltti” setä kehoitti meitä sitten jatkamaan samaa metrolinjaa takaisin päin.

Ajoimme muutaman pysäkin verran keskustaan ja lähdimme patikoimaan. Näimme perinteisiä ulkoilmamarkkinoita, kahdeksan metrisen vesiputouksen, kauppahallin elävine kaloineen ja sian sorkkineen, täysin tyhjän metroaseman sekä todella ruuhkaiset kadut Mong Kokissa. Ainoa mitä emme nähneet olivat pilvet. Päivä oli todella kaunis.

Täällä hostellissa on muuten aika hidas verkkoyhteys, joten kuvien lataaminen blogiin ei ole vielä onnistunut. Yritämme huomenna paremmalla yhteydellä. Niin... ja huomennahan suuntaamme kohti Filippiinejä, Macaun kautta. Katsotaan kuinka verkko siellä toimii. Luultavasti ihan hyvin.

Kuvia odotellessa tässä linkkiä tulevaan: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pinatubo. Kyseessä on siis tulivuori, jonka viereen laskeudumme huomenna keskiviikkona.

Rouva Chu:n majatalo ja Victoria Peak

Saavuimme sunnuntaiaamuna Hong Kongiin erittäin väsyneinä. Jo lennon aikana alkoi tuntua siltä, että majoitus olisi pitänyt varata etukäteen. Majapaikan etsiminen siinä mielentilassa rinkat selässä ei nimittäin huokutellut lainkaan. Hetken jo harkitsimme tiukasta budjetista huolimatta ”johonkin kivaan hotelliin” majottautumista. :) Nousimme kuitenkin lentokentältä kaksikerroksisen bussin ylätasolle ja päätimme vielä väsymyksestä huolimatta katsastaa legendaarisen ”Chungking Mansions” - hostellikeskittymän tarjonnan. Karautimme kaupunkiin komeiden maisemien saattelemana.

Löysimme oikeaan paikkaan hyvällä onnella erittäin helposti. Ovella odotti jo mukava yllätys: pieni kiinalainen mummeli nyki meitä hihasta ja halusi esitellä miehensä omistaman hostellin tarjonnan. ”No miks ei...” ja lähdimme rouvan matkaan. Rouva Chu tarjosi meille tietenkin ensimmäisenä guesthousen suurinta ja kauneinta huonetta hintaan 140 € / 3 yötä. Olimme budjetoineet majoitukseen noin 60 €, joten rouva Chun ”suuri ja kaunis huone” ei oikein houkutellut. Saimme pyynnöstä nähdä pienemmän huoneen, jota rouva Chu tarjosi hintaan 90 € / 3 yötä. Edelleen hinta tuntui kovalta. Lyhyen ”strategisen” mietintä- ja keskustelutuokion jälkeen pienempi huone olisi irronnut hintaan 66€, mutta olisimme päässeet sinne vasta kahdeksan tunnin päästä eli kello 18. Lisää mietintää ja ihme ja kumma... rouva ajoi vakiasiakkaansa pois omasta kopistaan ja tarjosi sitä meille hintaan 60 € / 3yötä. Sovittu.

Ja muuten...

kun puhumme pienestä huoneesta, niin puhumme todellakin TODELLA PIENESTÄ huoneesta! Mitkä naurut siitä irtosivat, kun Mikko meni ensimmäistä kertaa vessaan ja mahtui melkein kokonaan sisälle!! :D Jalatkaan eivät tule sängystä ulos kuin viivoittimen verran. Hauskaa on siis ollut ja pääasia on, että huone on siisti ja edullinen. Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä diili.

Sunnutai-iltana katsastimme kaupunkia ja onnistuimme löytämään ilmeisesti japanilaisen pikaruokalan, jossa olimme ainoat länsimaalaiset. Ruoka oli hyvää ja annokset isoja.

”Hyvin” nukutun yön jälkeen heräsimme ”virkeinä” kauniiseen maanantaiaamuun. Aamupalan jälkeen lähdimme katsomaan kaupungin parhaita näköaloja Victoria Peak -kukkulalta. Perille meidät vei Tram-juna, joka kulki ylös rinnettä välillä jopa 45 asteen kulmassa (tai ainakin se tuntui siltä) (toimituksen huomio: 27 astetta – Mikko tarkisti). Lähdimme kukkulalle suurin odotuksin ottamaan hienoja valokuvia, mutta yllättäen myöhästyimme parhaasta ajasta, sillä aurinko oli jo ehtinyt painua hieman liikaa kukkulan taakse. Kuvista tuli vain ”ihan kivoja”. :) Reissu ei kuitenkaan ollut täysin turha, sillä huipulla saimme nauttia ikimuistoisen lounaan eräässä kultaisten kaarien ravintolassa. Ikimuistoisten näkymien, ei niinkään ruokien vuoksi (lue: kaunis auringonlasku vs. Mikolla kaksi tuplajuustohampurilaista, Raidalla Big Mac).

Maanantain tapahtumista mieleenpainuvimmat olivat maailman ehkä surkein poikabändi ja Mikon sandaali. Aloitetaan jälkimmäisestä. Mikon släbäri päätti sanoa sopimuksen irti iltapäivällä matkalla Peakille. Korvaava jalkine saatiin tilalle vasta illalla. Onneksi Hong Kong on siisti kaupunki ja täällä voi hyvin kävellä paljain jaloin! :) Myöhemmin maailman surkein lauluesitys piristi iltaamme kuvatessamme kaupungin kaunista skylineä.