300 kilometriä - 6,5 tuntia

Paratiisi saavutettu!! Ja voin kertoa – se ei ollut helppoa! Jos paratiisiin haluaa päästä, sinne pitää todella haluta. Raita jo edellisessä tarinassa valotti matkaa Manilaan (ollaan siis Filippiineillä, kun ei ole vielä tullut mainittua). Raita myös elätteli toiveita levosta. Kaunis ajatus.

Aamumme alkoi suhteellisen aikaisella herätyksellä eli kello 5:30. Siitä sitten kamat kantoon ja taksilla lentokentälle. Lento oli leppoisa ja rento. Musiikki soi koneessa kun astuimme sisään ja Cebu Pacificilla on tapana järjestää erilaisia kilpailuja lennoillaan. Hauska lisä muuten tylsiin matkoihin. Saavuimme Puerto Princesaan vartin verran aikataulua edellä. Puerton lentokenttä oli mielenkiintoinen. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Edelleen pähkäilimme, että pitäisikö jäädä Puertoon pariksi päiväksi vai lähteä El Nidoon heti. Paikallinen kolmipyörämopotaksikuski suositteli El Nidoon lähtemistä, koska Puertossa ei hänen mukaansa ole mitään nähtävää ja sääkin on ollut huono ”kaupungin” yllä olevan taifuunin vuoksi. Tänne El Nidoon, missä siis nyt olemme, on mahdollista käytännössä tulla vain tietä pitkin. Siihen vaihtoehtoja on kaksi: paikallinen bussi tai auton ja kuskin vuokraus. Bussimatka kestää 10-12 tuntia ja bussi on rakennettu paikallisia (lue: ei Mikkoa tai ketään yli 175 cm) varten. Valitsimme auton vuokrauksen(sis. kuski). Mukava yhteensattuma oli, että kolmipyörämopotaksikuskimme sattui omistamaan firman, joka tarjoaa ko. palvelua. ;)

Meille kerrottiin, että matka kestäisi 5-6 tuntia, koska tiet ovat huonoja. Ensimmäisen tunnin ihmettelimme, että eiväthän nämä tiet nyt niin huonoja. Voi kuinka väärässä oltiinkaan! Sadan kilometrin jälkeen tie muuttui hiekka-/mutatieksi – kaiken lisäksi puolivälissä alkoi sataa, joten muta lensi. Kuski huuteli välillä, että: ”only three hours anymore.” Kuski oli muuten mukava heppu.

Kaiken kaikkiaan todella pomppuinen kyyti, mutta maisemat aivan fantastisia. Kun pääsimme perille ajattelimme, että mihinkähän periferiaan ollaan tultu. Tien varrella oli muutama kyläpahanen ja aina silloin tällöin hökkeli siellä täällä. Hökkeleiden pihoissa kilit juoksentelivat ja kukot kiekuivat. Välillä vastaan tuli paikallisia vesipuhveleilla ratsastaen. Vesipuhveleiden parhaita kavereita ovat muuten pitkäjalkaiset, valkoiset linnut, joita oli aina yksi tai kaksi per puhveli. Se mikä näin (entisenä) koripalloilijana pisti silmään oli, että joka ikisessä kylässä (voiko kolme hökkeliä olla kylä?) oli vähintään yksi ränsistynyt koriteline.

Illalla vielä mietitytti, että olikohan tämä nyt kaiken tämän vaivan (ja rahan) arvoista. Missään ei näkynyt valoja, eikä sen puoleen muita kuin paikallisia. Aamu laittoi kaiken uuteen perspektiiviin. Maisemia ei pysty sanoin kuvailemaan, toivottavasti kuvista saa edes pienen käsityksen.