Sataa, sataa ropisee. Pilipilipom!

Joulu oli ja meni.Vettä tuli taivaalta koko ajan enemmän ja vähemmän. Toivoimme paikkakunnan vaihdon tuovan aurinkoa elämäämme, mutta sade ei loppunut. Vettä siis satoi kuusi päivää lähes taukoamatta, joten kaupunkien tutkiminen jäi vähän vähemmälle. Onneksemme jokaisessa hotellissa näkyi HBO. Elokuvia olemme katselleet viimeisten kuuden päivän aikana reilusti toistakymmentä. Auringon näimme tänään ensin lentokoneesta käsin ja sen jälkeen täältä Hanoin kamaralta. Laskeutuessamme Hanoihin tosin satoi myös, mutta se onneksi loppui.

Sitten viiltävä analyysi kolmesta kaupungista ja majapaikasta, joissa olemme joulua viettäneet. Arvostelua on hämärtänyt vallinnut säätila.

Quy Nhon: Monsuunisateiden piiskaamasta, noin Tampereen kokoisesta kaupungista ei jäänyt meille kovin hyvää kuvaa. Tähän saattoi vaikuttaa jatkuva vesisade ja se, että 133 huoneen hotellissa ei meidän lisäksi ollut kuin pari hassua asiakasta (varmasti 2, ehkä jopa 8). Välillä olo oli kuin kauhuelokuvassa: kolkko tyhjä aula, alppimajamainen tumma puusisustus, sade ja meren pauhu. Joulutunnelman puute toi puseroon koti-ikävän ja kaiken kukkuraksi jouluaaton ainoa ilomme, joulun ruokamessut, peruttiin sateen vuoksi. Arvosana Iltalehden tapaan: kolme lampaan p****ttä.

Hoi An: Kiva pikkukaupunki (vanha sellainen), jossa on räätäleitä ja suutareita valmiina vaatettamaan koko Suomen parissa päivässä uusiin, tyylikkäisiin vaatteisiin alennetuilla hinnoilla tietenkin. Vettä tuli jälleen ja välillä joen rannassa ei oikein tiennyt missä meni tie ja missä oli joki. Onneksi HBO näkyi hotellissa, jossa oli myös muita ihmisiä. Hotelli oli kohtalaisen iso, mutta samalla mukava ja kodikas. Uima-allasalue oli hieno ja varmasti mukava paikka rentoutua ja ottaa aurinkoa. Kaiken kaikkiaan mukava paikka. Arvosana: yksi leijonan naama.

Hue: ”It rains more in Hue”, sanoi ranskalainen setä bussissa (bussimatka oli muuten tähänastisista hitain: n. 130 km ja 5 tuntia). Ja oikeassa ranskis oli. Vettä satoi (taas), joten kaupungin tutkiminen jäi vähiin (taas): pizzanhakureissu Shrek kolmosta varten (HBO) ja Vietnamin voitonjuhlissa poikkeaminen. Ensimmäisen aikana kadut huusivat tyhjyyttään, koska kaikki olivat katselemassa Vietnam – Thaimaa –jalkapallopeliä (AFF Cupin finaali) ja toisen aikana KAIKKI olivat kaduilla juhlimassa Vietnamin ensimmäistä AFF Cup –voittoa. AFF Cup on kaakkois-aasian mestaruusturnaus. Alla video. Arvosana: Hue 1 lampaan p***e, voitonjuhlat 3 leijonan naamaa.




Yleisesti ottaen aikamme Vietnamissa on ollut monsuunisateiden kastelemaa. Tästä olemme sen verran oppineet, että enää emme varaa mitään etukäteen kolmannen osapuolen välityksellä sekä sen, että tästä lähin otamme selvää koska ja missä monsuuni vaikuttaa. Vietnamin matkaa varatessamme mainitsimme useaan otteeseen haluavamme rannalle aurinkoon. Matkatoimiston tyttö olisi voinut meille mainita keski-Vietnamin kärsivän monsuunisateista tähän aikaan vuodesta. Vahinkoja sattuu, huomenna: Hanoi Rocks & aurinko paistaa =)

Jaaa meee toivootam, ja me toivotam...

Onnellista ja hyvää joulua!

Julistamme joulurauhan. Ja vetäydymme joululomalle muutamaksi päiväksi. Reissaajat toivottavat kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua! Palataan asiaan vielä tämän vuoden puolella.

Olemme saaneet muutamia ehdotuksia siitä, että kartta olisi kiva lisä sivuillemme. Alla joulun sääennuste Kaakkois-Aasiaan, silvublee. Sijaintimme on merkitty karttaan sadepilvellä.

Hymyilevä Vietnam

Kolmen päivän kokemuksella voimme todeta, että Vietnam on hieno maa. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä, maisemat kauniita ja ruoka hyvää. Täällä törmäsimme ensimmäisen kerran isossa kaupungissa aitoon iloisuuteen ja hymyileviin kasvoihin. Siinä missä suomalaiset kerääntyvät puistoihin lähinnä vappuna tekemään tiedätte kyllä mitä, Ho Chi Mihn Cityssä keräännyttiin puistoihin aamuin illoin pelailemaan kaikenlaisia pallopelejä ja viettämään aikaa yhdessä. Toki asukkailla ei Suomen tapaan ole omia pihoja, mutta oli se hienoa katsella, kun ihmiset vauvasta vaariin viettivät aikaa yhdessä puistojen kiireettömässä ilmapiirissä.



Asuminen Ho Chi Minh Cityssä näytti olevan miellyttävää, sillä kaupunki vaikutti kokonaisuudessaan tasapainoiselta, mukavalta ja lämminhenkiseltä paikalta. Missään en tosin ole nähnyt (enkä todennäköisesti tule koskaan näkemäänkään) yhtä paljon mopoja yhdellä kertaa. Kaupungissa on noin 6,5 miljoonaa asukasta, 4 miljoonaa mopoa ja 500.000 autoa. Liikenne vaikuttaa kaoottiselta, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla toimii todella sujuvasti. Tienylitys kävellen on kokemus sinänsä. Unohtakaa benjihypyt, laskuvarjohypyt tms. Ei muuta kuin Saigoniin ylittämään teitä! :D Mopoja saattaa tulla mistä suunnasta tahansa, joten ei siinä muukaan auttanut kuin mennä sekaan ja kulkea määrätietoisesti eteenpäin. Jostain jo ehdimme lukea seuraavan säännön: älä missään nimessä pysähdy tai tee äkkinäisiä liikkeistä, mopoilijat kyllä osaavat väistää sinua. Yhdymme edelliseen täysin!

Vietimme Saigonissa vain kaksi yötä, joten kaupunkiin tutustuminen jäi hyvin suppeaksi: kävimme vietnamin sodan museossa ja pääpostissa, kävelimme kaupungilla ja katselimme kaupunkilaisten elämää. Etuoikeutettuina pohjoismaalaisina pääsimme Vietnamiin ilman viisumia, mutta saamme olla maassa vain 15 päivää, joten aikataulu on tiukka. Saigonissa astelimmekin ensimmäisenä paikalle osuneeseen matkatoimistoon tarkoituksenamme selvittää mitä nähtävää kaupungissa on. Jäimme juttelemaan matkatoimiston tytön kanssa ja päädyimme tutkimaan opaskirjoja ja esitteitä. Huomasimme, että meillä todella pitkä matka kuljettavana ja vain 15 päivää aikaa. Päädyimme sitten buukkaamaan koko kahden viikon hotellit ja kuljetukset etukäteen! :) Saimme vielä kaiken lisäksi koko reissun todella halpaan hintaan (vain 14 miljoonaa) ja yöpymiset kolmen-neljän tähden hotelleissa. Meillä on nyt sitten kahden viikon loma! ;) Kaikki on pureskeltu etukäteen: itse ei tarvitse kuin olla tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. Ah! Eilen makasimme ensimmäistä kertaa koko reissun aikana altaalla ja kohta makaamme muuten uudestaan. :)

Nyt olemme Mui Ne:ssa Vietnamin kaakkoisrannikolla. Tänään suuntaamme pohjoiseen, kohti Qui Nhonia, jossa vietämme joulun. Tapaninpäivänä siirrymme Hoi Aniin ja välipäivinä Hueen, josta lennämme 29.päivä Hanoihin. Uudestavuodesta olemme jo todella innoissamme. Vietämme sen Halong Bay:ssä perinteisellä vietnamilaisella laivalla. Uudenvuodenpäivänä suuntaamme sitten bussilla kohti Laosin Vientianea. Täytyykö tässä nyt mitään enää kirjoitellakaan kahteen viikkoon, kun tiedätte jo etukäteen. ;)

No worries!

Kambodza on nyt jäänyt taakse ja edessä on pari viikkoa Vietnamia. Kambodza: vastakohtien maa. Maan herättämiä tunteita on vaikea kuvailla. Toisaalla silmiä hiveleviä maisemia ja monumentteja, toisaalla köyhyyttä ja kärsimystä. Monesti aivan vieri vieressä. Siem Reap on saattanut olla viehättävä pikkukaupunki aiemmin, mutta nyt siitä on hyvää vauhtia tulossa ökyhotellien luvattu maa. Matka Angkoriin muistutti välillä suurta rakennustyömaata. Toki ydinkeskusta oli vielä viihtyisä, mutta kovin uudelta sielläkin moni ravintola näytti. Toivottavasti paikalliset saavat oman osuutensa kasvavan turismin tuomista rahoista. Sen he kaiken kärsimänsä jälkeen ansaitsevat.

Angkor Wat oli uskomaton paikka. Temppelit olivat käsittämätön näyte ihmisen kyvykkyydestä. Joku on oikeasti rakentanut temppelit keskelle viidakkoa paljain käsin. Samaan hengenvetoon on mainittava, että välillä Angkor Wat tuntui maailman suurimmalta yhden dollarin kaupalta. Jos jokaiselta kaupustelijalta olisi jotain ostanut, rahaa olisi kulunut vähintään 500 taalaa. Sääliksi kävi pieniä lapsia, joiden ainoat sanat olivat: ”Four for one dollar. Please sir.” Auttaa haluaisi, mutta kaikkia ei mitenkään pysty.

Angkorin temppelialue on massiivinen. Temppeleitä on lukuisia ja ne ovat levittäytyneet yli 100 hehtaarin alueelle. Osa temppeleistä on säilynyt hyvin ja osa taas ei. Harmiksemme osaa kunnostettiin ja maisemia koristivat komeat rakennustelineet. Suosikkejamme olivat Angkor Thom, joka on viidakon peitossa, sekä Bayonin temppeli kymmenine hienoine päineen. Angkorissa vietimme yhden päivän.

Matkalla Angkoriin kohtasimme jälleen maantierosv...anteeksi poliiseja. Tuk tuk-kuskimme ei ollut vielä saanut virallisia kilpiä mopoonsa (on odottanut vasta viisi kuukautta), joten tien varressa postailevat poliisit päättivät pysäyttää meidät ja vaatia kuskiltamme kymmentä dollaria eli käytännössä hänen koko päivän palkkaansa. Kuskillamme oli lupalappu, joka kertoi, että kilvet ovat tulossa. Vartin neuvottelun jälkeen kuskimme selvisi 2,5 taalaalla. Hän kertoi, että poliisit jopa uhkasivat takavarikoida hänen moponsa, jolloin me olisimme jääneet kuin nallit kalliolle. Onneksi poliiseilla olisi ollut oma mopo, jolla he olisivat (maksua vastaan) kierrättäneet meitä ympäri Angkor Watia. Poliisiksi Kambodzassa on helppo päästä: 500 dollaria tiskiin ja virkamerkki on hallussa. Hyvää bisnestä sanoisin. Kumpi sitten on pahempi: poliisi, joka ”varastaa” sekä omilta että vierailta mielivaltaisesti vai varas, joka vie vain vierailta. Angkor Wat on joka tapauksessa todella hieno paikka, jossa kannattaa ehdottomasti käydä, jos siihen mahdollisuus aukeaa.

Siirtyminen pääkaupunkiin Phnom Penhiin oli suhteellisen kivuton. Matka (n. 300 km) kesti vain kuusi tuntia ja tiekin oli kelvollinen. PP:ssä vietimme vain yhden yön. Illalla kävimme syömässä ja aamulla teimme pienen sightseeing-kierroksen tuk tukin kyydissä. Suurin osa aamupäivästä vierähti varsin järkyttävissä merkeissä. Vierailu Tuol Slengin kansanmurhan museossa oli hiljentävä kokemus. Tuol Sleng on vanha koulu, joka vuonna 1975 punaisten khemerien ja Pol Potin noustua valtaan muutettiin vankilaksi. Vuosien 1975-79 välisenä aikana vankilassa oli yhteensä noin 15 000 vankia (arviot vaihtelevat 12 000:sta 17 000:een tai 20 000:een), joista noin 2000 oli lapsia. 12 selviytyi elossa. Lisää voi käydä lukemassa Wikipedian englanninkielisestä artikkelista: http://en.wikipedia.org/wiki/Tuol_Sleng_Genocide_Museum. Kaiken kaikkiaan museo oli karmiva paikka. Ottaen huomioon kaiken sen pahuuden ja kurjuuden, mitä Kambodzan kansa on joutunut kärsimään viimeisen 40 vuoden aikana, on kansa säilyttänyt iloisuutensa ja tarmokkuutensa ihailtavasti. Toki hiemutekojen arvet näkyvät edelleen ja toipumiseen on vielä matkaa.

Museovisiitin jälkeen suuntasimme nokkamme kohtin rajaa ja Vietnamia. Tällä kertaa rajanylitys sujui helposti ilman minkäänlaisia kommelluksia. Bussissa tosin piti taas istua kuutisen tuntia, mutta siihen alkaa jo tottua. Enää ei esim. pelireissu Ouluun tuntuisi missään (ja Ylläskin on aikas lähellä). Majatalo Saigonista löytyi helpolla tai oikeastaan majatalo löysi meidät. Huone on hyvä, tilava, puhdas ja halpa. Nettikin pelittää mukavasti ja suihkusta tulee lämmintä vettä. Saigoniin eli Ho Chi Minh Cityyn eli HCMC:n tutustumme huomenna.

Vielä loppuun pari erikoisuutta Kambodzasta. Autot Thaimaan rajalta sisämaahan päin kulkevat kaasulla ja niissä on ratti oikealla puolella. Liikenne Kambodzassa on kuitenkin oikeanpuoleista. Paitsi välillä, kun pitää kääntyä, niin silloin voi helposti ajaa vastustajan kaistalla tööttö pohjassa. Mopot sompaavat myös sujuvasti vastavirtaan, jos tarve vatii ja niinhän se tarve välillä tekee. Phnom Penhissä ratit autoissa olivat pääosin vasemmalla puolella. Pääosin. Kansallisia mottoja on kaksi: ”Same same!” ja ”no worries!” Viimeisen kuulin mm. puhelimessa silloin kuin kyytimme bussiasemalle oli noin 45 minuuttia myöhässä: "No worries, it is a little late, no worries!" Ja raha: virallinen valuutta on riel, joka toimii eräänlaisena kolikkojen korvikkeena, mutta todellisuudessa hinnat ovat esillä USA:n dollareissa. Jos laskun loppusumma on esim. 4,50 USD ja sen kuittaa viidellä taalalla, takaisin saa ”kolikot” eli pari liki puhki kulunutta tai juuri pakasta vedettyä 1000 rielin seteliä. Kätevää!

Vietnamissa on muuten kiva olla. Nostin tänään pankkiautomaatista 2 miljoonaa rahaa ja maksoin ravintolan 159 000 rahan laskun käteisellä!! =)

Suomalainen sisu vs. kaiken maailman huijarit 3–0

Vai että yrittävät huijata meitä?! Ei tule ikinä onnistumaan! ;) Suurin piirtein tällä asenteella lähdimme eilen Bangkokista kohti Kambodzaa ja Siem Reapia. Olimme lukeneet erinäisiä tarinoita sekä Thaimaan, että Kambodzan puolella liikkuvista huijareista ja koska pidämme haasteista, lähdimme matkaan oikeastaan aika riemukkaan odottavalla mielialalla. Tapojemme mukaisesti (luulimme päässeemme niistä jo eroon) saavuimme rautatieasemalle viime tipassa, mutta onnistuimme onneksi vielä saamaan junasta istumapaikat. Varsinaisia paikkalippuja ei toki ollut tarjolla: paikat jaettiin nopeat-syövät-hitaat-periaatteella. Reilun kolmensadan kilometrin junamatka kesti kuusi tuntia. Ensimmäiset tunnit kolmannen luokan vaunussa kuluivat mukavasti maisemia ihmetellessä, viimeiset tunnit jo matkan loppua odotellessa. Juna oli välillä aivan täynnä ja suuri osa matkustajista joutui seisomaan. Pysäkkejä matkalla oli parisenkymmentä ja saavuimme päätepysäkille Aranyaprathetiin noin klo 12.

1.erä: Tuktuk-kuski

Juna pysähtyy. Paikalliset poistuivat junasta. Muutama reppureissaaja keräilee yhä tavaroitaan. Sisään hyppää ensimmäinen huijari: mr. tuktuk. ;) Etukäteistietomme on ottaa tuktuk suoraan rajalle 40-60 bahtin (n.1 euro) hintaan. On tiedossa, että kuski luultavasti yrittää viedä meidät Kambodzan konsulaattiin hakemaan rajalta ostettavaa viisumia kalliimman viisumin. Kuski tarjoaa matkaa suoraan rajalle 100 bahtilla. Saamme neuvoteltua hinnan melko helposti 40 bahtiin ja matka jatkuu. Ensimmäinen pysähdys suoritetaan paikallisen ”matkanjärjestäjän” pihassa. Kieltäydymme kohteliaasti ja jatkamme matkaa. Seuraava pysähdys: Kambodzan konsulaatti. :) Nyt alkaa jo vähän naurattaa. Pyydämme kuskia viemään meidät rajalle. Hän selittää: sama hinta täällä! Kieltäydymme edelleen ja kuski suostuu jatkamaan matkaa sadatellen samalla kollegoilleen itsepäisyyttämme. Ilmeisesti jäi provikat saamatta. 1–0.

2.erä: Korruptoituneet rajapoliisit

Saavumme rajalle. Tiedossa on, että viisumi maksaa 20USD (n.16 eur), mutta rajapoliisit pyytävät viisumista 25USD (n.20eur) tai 1000 bahtia (n. 22eur). Tiedossa on myös, että kieltäytymällä ylimääräisistä korruptiomaksuista ja odottamalla muutaman tunnin viisumin saa kuin saakin 20 dollarilla. Voisimme valita helpon tien: maksaa ylimääräisen 5USD ja päästä jatkamaan matkaa välittömästi. Haluamme kuitenkin testata systeemiä. :) Viisumiluukun yläpuolella lukee ”Tourist visa 20 USD”. Rajapoliisi pyytää meiltä 1000 bahtia, dollarit eivät kelpaa. Tiedustelemme ylimääräisen maksun ja valuutan syytä: poliisi kertoo, että 20 dollarilla viisumin saaminen kestää vähintään 4 tuntia. Tiedustelemme syytä viivytykseen, johon vastaukseksi saamme jotain hyvin epämääräistä. Jatkamme kyselyä ja rajapoliisi vetää tuohtuneena luukun kiinni nenämme edestä! :D

Jäämme odottamaan luukun taakse. Koko viisumitoimiston seinä on lasia, joten näemme koko ajan mitä sisällä tapahtuu. Yksi poliiseista lukee lehteä, yksi katsoo tv:tä, yksi rötköttää tuolilla.... kukaan ei katsokaan meihin päin. Päätämme valita strategiaksemme hymyilemisen ja tuijottamisen. Yksi poliiseista käy vähän väliä tuomassa muita viisumihakemuksia 1000 bahtin kera ja kommentoi meille samalla, että ”katsokaa nyt... annatte vähän ja saatte viisumin viidessä minuutissa”. Päätämme odottaa luukulla. Huomaamme, että viisumin varsinainen kirjoitusprosessi kestää noin kaksi minuuttia.

Noin viidentoista minuutin odottelun jälkeen hinta muuttuu 20 dollariin ja 200 bahtiin. Tässä vaiheessa viimeisetkin epäilyksemme rajakäytäntöjen muuttumisesta hälvenevät. Toiset viisitoista minuuttia ja ylimääräinen maksu putoaa 100 bahtiin. Jatkamme hymyilyä ja tuijottamista. Poliisit alkavat selvästi vaivaantua. Muut turistit maksavat kiltisti 25 dollaria ja pääsevät jatkamaan matkaansa. Varaudumme kolmen tunnin odotteluun hyvillä mielin ja mielenkiinnolla. Sitten taaksemme tulee matkaaja, joka kieltäytyy myös maksamasta 25 dollaria! Poliisit arvioivat tilanteen nopeasti. Takanamme olevalle matkaajalle ehdotetaan välittömästi 100 bahtin lisämaksua ja hän tarttuu tarjoukseen. Samalla poliisit antavat periksi ja leimaavat myös meidän passimme ilman lisämaksua. 45 minuutin hymyily muuttuu perisuomalaisen rehellisyyden riemuvoitoksi!! Tästä pitäisi melkein saada kaksi pistettä! :) 2–0.

3. erä: Poipet

:D Astumme Kambodzan puolelle Poipetiin. Kaupunki on karu ja pölyinen. Olemme lukeneet kaiken maailman huijauksista, joten nyt olemme erityisen tarkkoja. Ensimmäinen kuski ehtii tarjoamaan matkaa Siem Reapiin yksityisellä taksilla 2400 bahtilla (n.53eur). Tiedossamme on, että kyseisen matkan voi päästä jopa 15 eurolla, joten emme todellakaan tartu tilaisuuteen. Kävelemme Poipetin pääkatua eteenpäin ja yhtäkkiä ympärillämme pyörii 5-6 kuskia tarjoamassa taksia ja bussia ja kaikkea muuta. Naureskelemme ja otamme valokuvia, osoittelemme mahaamme ja kerromme, että täytyy syödä ensin jne. Kuskit hajaantuvat vähitellen, vain sinnikkäimmät jatkavat. Saamme neuvoteltua hinnan jo 16 euroon, mutta juuri kun olemme nostamassa rinkkoja takakonttiin pysäyttää jonkin sortin poliisimies auton ja käskee kuskin muualle ajelemaan. Tähänkin olemme törmänneet etukäteen: ilmeisesti Kambodzassa on jonkinnäköinen monopoli takseilla ja busseilla, joten kuskit eivät saa neuvotella hintaa suoraan asiakkaan kanssa. Jatkamme siis matkaa. Takanamme seuraa uniformussa ilmeisesti jonkin näköinen moottoripyöräpoliisi, joka kertoo, että matka pitää buukata lähellä olevalta asemalta. Saavumme ”asemalle”. Kahden muun matkustajan kanssa jaettu taksi maksaisi noin 12 euroa/hlö. Olemme saaneet jo tarjouksen 16 eurosta, joten jatkamme matkaa paremman toivossa. Poistumme asemalta ja sama poliisimies lähtee seuraamaan meitä. Ajattelemme, että hän lähtee vahtimaan ettemme ota taksia monopolin ulkopuolelta. Mutta mutta! Poliisisetä tarjoaakin omaa kyytiään 24 eurolla. :D Tingimme hinnan 20 euroon ja matka jatkuu. Huh. 3–0.

Kaiken kaikkiaan siis väänsimme rajamiesten ja muiden kanssa hyvin pienistä summista. Hauskaa oli koko ajan, joten tinkiminen oli sen arvoista. Samalla säästimme muutaman euron matkakassaan. Matka Poipetista Siem Reapiin oli kohtalaisen möykkyinen, mutta Palawanin teihin verrattuna hyvinkin miellyttävä. Tie oli leveä ja ohittamaan pääsi ongelmitta. Kuski kävi muuten ennen matkaa tankkaamassa auton kaasulla (peräluukun kautta) ja vaihtamassa yhden renkaista varmuuden vuoksi. :)

Nyt olemme Siem Reapissa, jossa ei ole savusumua. Koko kaupunki leijuu valtavassa pölypilvessä. Odotimme saapuvamme pieneen idylliseen pikkukylään keskelle Kambodzaa, mutta kaupunki onkin valtava turistikohde lukuisine ylihienoine hotelleineen. Angkor Watin temppelialue ilmeisesti vetää alueelle hyvin paljon turisteja, toivottavasti mahdumme sekaan huomenna.

Kuuluisat "viimeiset" sanat...

”Mä en ainakaan aio tänään syödä mitään katukeittiöstä... huomenna kuitenkin matkustetaan koko päivä.” (Raita 12.12.2008 noin klo 12) Lopputulos: pelkkää länsimaista pikaruokaa, jonka seurauksena kahdensuuntainen tyhjennys kaksi kertaa viime yönä. Mikko kävi toissapäivänä toteamassa thaikkubuffassa olevansa edelleen allerginen maapähkinöille. Lopputulos: kahdensuuntainen tyhjennys kaksi kertaa välittömästi. Matka siis koettelee meitä edelleen, mutta vahvistaa samalla luonnetta. Nyt on taas molemmilla ihan hyvä olo, mutta emme ole vieläkään päässeet liikkeelle Bangkokista. Huomenna yritämme uudelleen. Bangkokissa ”tuhraantuneen” ajan vuoksi päätimme suunnata Ko Changin sijasta suoraan Kambodzan rajalle ja sieltä kohti Angkor Watin massiivista temppelialuetta. Rajan ylitys ei taida olla ihan sieltä helpoimmasta päästä... ainakaan seuraavan Wikitravel-artikkelin mukaan: http://wikitravel.org/en/Poipet. :D Onneksi olemme varautuneet erinäisin FBI-tyylisin rahavöin ja tutustuneet ”rajamuodollisuuksiin” huolellisesti etukäteen.

Bangkok oli meille molemmille jo etukäteen tuttu, joten mitään suurta ihmetystä kaupunki ei herättänyt. Täällä on edelleen paljon ihmisiä, autoja ja savusumua. Taksikuskien huijausyritykset ovat ilmeisesti vähentyneet ja ainakin tähän mennessä he ovat laittaneet mittarin automaattisesti päälle ilman minkäänlaista neuvottelua hinnasta. Turvavöitä on kyllä ollut jo monesti ikävä; takapenkillä niitä olemme pystyneet käyttämään tähän mennessä vasta Hong Kongissa. Eilen käytimme matkustamiseen paikallista vesibussia, joka oli jouhevuudessaan suorastaan ylivertainen! Matkallamme oli noin kymmenen laituria, joissa kaikissa pysähdyttiin. Pysähdys kesti joka kerta muutaman kymmenen sekuntia, jonka aikana ihmiset hyppäsivät joko kyytiin tai pois kyydistä. Köysipojan ja kuskin välinen kommunikointi hoitui pillillä viheltäen saumattomasti. Tänään aiomme käyttää vesibussia uudelleen.

Kaiken kaikkiaan Bangkok on ollut meille välietappi ennen tulevia koitoksia. Olemme pesseet pyykkiä, käyneet parturissa, uusineet vaatevarastoamme ja suunnitelleet matkaamme Kaakkois-Aasian osalta. Hinku on jo kova lähteä eteenpäin ja eilinen päivä tuntui melko turhauttavalta kaikkine pienine vastoinkäymisineen. Tänään lähdemme päättäväisesti kohti rautatieasemaa ja ostamme liput huomiseen aamujunaan! Prkl!! Tarkoitus olisi käydä myös päivittämässä kuvat Flickriin (täällä hostellissa on todella hidas yhteys), hankkia passikuvia viisumeita varten ja päivittää muutenkin esimerkiksi hygieniatuotevarastojamme. Bangkok on hieno kaupunki ja täällä on kaikkea kivaa ostettavaa kotiin suuntaavalle matkaajalle. Tarjolla on temppeleitä, puistoja ja muutenkin paljon nähtävää. Tässä vaiheessa matkaamme oleskelu Bangkokissa saa kuitenkin riittää ja odotamme innolla huomista matkaa, Kambodzan rajaa ja Angkor Watia.

Automaattivessoja, ruuhkajunia & tonnikalaa

Tokio on automaattien luvattu maa. Lähes jokaisessa kadunkulmassa oli jonkinlainen juoma -tai tupakka-automaatti. Ulkomaisella luottokortilla toimivaa pankkiautomaattia sai tosin hakea kissojen ja koirien kera. Automaateista puheen ollen, on pakko mainita japanilaiset vessat. Jos oikein hyvä säkä vessan kanssa käy, ei periaatteessa tarvitse koskea mihinkään muuhun kuin housuihinsa ja pöntön keskusyksikön nappeihin. Ja tietenkin malttaa toimittaa tarpeensa. Itse löysin vain sellaisen, jossa oli lämmitetty istuin, alapesuri (veden voimakkuuden säädöllä) ja hajunpoistaja. Naistenvessoissa perusmalliin kuului vielä alapesurivaihtoehtona bide-suihku ja vessanvetämisääni, jos omat äänet nolottavat. Huippupöntöissä on näiden toimintojen lisäksi automaattiset istuinten nostimet, kuivain sekä radio. Turha varmaan mainita, että pöntöt vetivät itse itsensä automaattisesti. Homma toimi niin, että tarpeitten jälkeen paperihommat hoidettiin normaalisti. Sen jälkeen painettiin asianmukaista nappia, jolloin pöntön takaosasta esiin tuli varren päässä oleva suihku, joka sitten puhdisti viimeisetkin liat pois. Suihkun voimakkuutta sai säätää haluamakseen. Suihkun sai pois päältä ”stop”-nappulaa painamalla. Jos japanilainen vessa alkoi kiinnostaa, niin Youtubesta pitäisi löytyä videoita hakusanoilla ”japanese toilet”.

Kuten jo edellä lupasimme, yritimme etsiä ”työntäjiä” ruuhka-aikana, mutta ilmeisesti heitä ei enää ole. Matkustimme maanantain ruuhka-aikaan monella eri metro -ja junalinjalla, mutta yhteenkään ei tarvinnut työntää ketään. Täyttä toki oli. Video, jonka tänne laitoimme, on ilmeisesti vähän vanha ja nykyään ihmiset, jos eivät junaan mahdu, odottavat kiltisti jonossa. Tokion rullaporraskäyttäyminen on myös todella hienoa ja mainitsemisen arvoista. Kiireettömät asettuvat jonoon vasempaan reunaa, jolloin oikea reuna jää kiireisimmille. Ja homma toimii!

Tiistaiaamuna ennen lentokentälle siirtymistä kävimme maailman suurimmilla kalamarkkinoilla Tsukijissa. Ja olihan siellä kala poikineen. Suurin ihmetyksen aihe oli tonnikalat. Ne olivat isoja ja niitä oli paljon. Tonnikalat myydään suuressa huutokaupassa. Paikalliset keittiömestarit analysoivat ja tutkivat tonnikaloja tarkkaan. Parhaita ja kalleimpia ovat ne, joissa on eniten rasvaa. Huutokauppa alkaa aamuviideltä. Me olimme paikalla noin kello 6.30 ja siihen aikaan suurin tohina tonnikalaosastolla oli jo ohi ja jäljellä oli vain ”rippeet”. Muu kuhina oli täydessä vauhdissa ja koko ajan sai olla varuillaan, ettei jää auton, trukin tai ties minkälaisen kuljetusvälineen alle.

Söimme myös yhden parhaista sushi-aterioista ikinä. Yhtä tuoretta kalaa ei varmasti saa, ellei sitä itse ole naarannut. Aamulla kävimme myös Ryokogussa, jossa järjestetään kolme kuudesta vuotuisesta sumopainiturnauksesta. Valitettavasti yhtään sumopainijaa (eli läskintyöntäjää, kuten Raita heitä nimittää) emme nähneet. Sumotalleille olisi ollut mahdollisuus päästä seuraamaan sumoukkojen harjoituksia, mutta hinnat olivat kohdallaan ja aikakin loppui hieman kesken.

Tokio on nyt siis taaksejäänyttä elämää. Olisimme kovin mielellämme oleilleet Japanissa pidempään, mutta vaatetus ja budjetti tulivat vastaan. Japaniin ja Tokioon palaamme varmasti. Niin mukavalta maa vaikutti. Tokioon voisi jopa muuttaa asumaan.

Matkamme lento numero seitsemän oli tähän mennessä paras lento. Pyysimme check-in:ssä paikkoja isommalla jalkatilalla. Saimme paikat Japan Airlinesin Boeing 747:n toisen kerroksen hätäuloskäynnin kohdalta. Ja nyt minunkin jalkani mahtuivat penkkien väliin mukavasti. Jalkatilaa oli noin 2,5 metriä. Ilmeisesti toinen kerros ko. koneessa on hieman tavallista turistiluokkaa parempi: noin 15 matkustajaa palveli 2-3 lentoemoa ja palvelu pelasi. Mitään ei joutunut odottamaan hetkeäkään. Mietimme siinä, että milläköhän J:llä tänne oikein pääsimme.

Tämä juttu tulee Bangkokista, jonne saavuimme viime yönä noin kello 1 paikallista aikaa. Kalliin ja kylmän Japanin jälkeen on taas ihan mukava olla lämpimässä ja halvassa maassa. Bangkokissa olisi tarkoitus levätä, päivittää matkatavaroita ja hieman ehkä myös kierrellä nähtävyyksiä. Kolme yötä olemme varanneet nykyisestä majapaikasta ja sitten suuntaamme Koh Changin saarelle loirottamaan rannalle. Majoituksemme, Asha Guest House, on hinta-laatusuhteeltaan yksi tähän mennessä parhaista. Huone maksaa 8€. Hinta sisältää ilmaisen netin sekä pyykinpesukoneiden käytön. Huone on siisti. Vessat ja suihkut ovat yhteisiä, mutta eipä sitä kahdeksalla eurolla enempää kehtaisi pyytääkään. Vähän on kyllä jo ikävä japanilaisia vessoja!